Nro 1: Suomi pelaa olympiakullasta Torinossa 2006

NHL-pelaajat ovat mukana helmikuussa järjestettävissä Milano-Cortinan 2026 talviolympialaisissa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2014. Helmikuun turnausta odotellessa sukellamme Suomen olympiahistorian kymmeneen suureen hetkeen niissä kisoissa, joissa NHL-pelaajat ovat olleet mukana (1998, 2002, 2006, 2010 ja 2014). Viimeisenä vuorossa on numero 1: Suomi pelaa olympiakullasta.

Vaikka Suomi oli voittanut olympiahopeaa ja MM-kultaa, ajatus Leijonista olympiaturnauksen korkeimmalla pallilla – kun mukana ovat kaikki NHL-pelaajat – tuntui silti hivenen utopistiselta vuonna 2006.

Kyllä, Suomella oli Torinon olympiajoukkueessaan Teemu Selänne, Saku Koivu ja Jere Lehtinen, mutta myös seitsemän pelaajaa Euroopasta, ja kaiken lisäksi Suomen ykkösvahdiksi kaavailtu Miikka Kiprusoff kieltäytyi olympiavalinnasta lonkkavammaan vedoten. Isku oli kova, sillä Kiprusoff oli ollut Vezina-finalisti keväällä 2004 ja johdattanut Suomen World Cupin finaaliin syksyllä 2004. Kohua ei laannuttanut, että Kiprusoff, jolla oli olympialaisten aikaan eniten nollapelejä NHL:ssä, vietti olympiatauon Havaijilla.

Kiprusoffin paikan otti Philadelphia Flyersin Antero Niittymäki, joka käytti tilaisuutensa parhaalla mahdollisella tavalla. Niittymäki valittiin olympiaturnauksen parhaaksi maalivahdiksi.

Leijonat onnistuivat lyhyen turnauksen valmistautumisessa lähes optimaalisesti. Päävalmentaja Erkka Westerlund toimitti pelaajille tietoa ennen turnausta, mutta suurena muutoksena vanhaan suomalaistyyliin hän myös kuunteli kokeneiden NHL-pelaajien mielipiteitä ja ennen kaikkea luotti heihin ja heidän osaamiseensa.

Pelaajat olivat osallisia pelitavan suunnittelussa, ylivoimapelaajat saivat vapaammat kädet kuin ennen, ja pelaajat ja viisikot saivat itse ottaa vastuuta pelaamisestaan.

– Yhteisiä treenejä oli ennen turnausta vain yhdet, mutta sieltäkin puuttui porukkaa. Muutamien pelaajien kamat olivat jääneet matkan varrelle, Jere Lehtinen muisteli Ylelle 2020.

Ja Suomi – ja Suomen totaalijääkiekko – teki vakuuttavaa jälkeä.

Alkusarjassa kaatuivat Sveitsi, Italia, Tshekki, Kanada ja Saksa. Ainoastaan Tshekki onnistui tekemään maalin Suomen verkkoon. Ottelu päättyi Suomen 4-2 voittoon.

Tshekki-ottelu nousi otsikoihin, kun Jarkko Ruutu taklasi erittäin kovalla vauhdilla Jaromir Jagria.

– Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Ne tilanteet olivat jääkiekkoa. Hän teki kaikkensa pysäyttääkseen minut, minä tein kaikkeni voittaakseni hänet. Se oli normaalia, Jagr totesi Ylelle kymmenisen vuotta myöhemmin.

Suomen maaliero alkusarjassa oli murskaava 19-2, mutta lohkon ykköspaikka toi puolivälierävastustajaksi toisen lohkon nelosen, joka oli ehkä hivenen yllättäen Yhdysvallat, joka voitti alkusarjassa vain Kazakstanin ja pelasi Latvian kanssa tasan.

Eräs Westerlundin neronleimauksista oli joukkueen tasainen peluutus. Selänteen, Koivun ja Lehtisen ykkösketju pelasi tasakentällisin hivenen enemmän kuin Olli Jokisen johtama kakkonen, joka taas pelasi vain hiukan enemmän kuin yhtä paljon pelanneet kolmos- ja nelosketju.

Kaikki munat eivät olleet samassa korissa, ja se ratkaisi puolivälierän, jossa Jokisen ketju nousi esiin tekemällä Suomen kaikki neljä maalia. Jokinen itse teki kaksi, Ville Peltonen yhden ja Sami Salo yhden.

– Kun pelit kovenevat, niin paikat vähenevät. Yritämme yksinkertaistaa peliämme. Turhat syötöt ja siirtely jätettiin pois, ja saimme muutaman maalin, Jokinen sanoi Helsingin Sanomille.

– Pukukopissa on 23 jätkää, jotka haluavat pelata Suomelle. Millään muulla ei ole väliä, totesi Ville Peltonen.

Olli Jokinen halusi silti nostaa yhden pelaajan esiin.

– Niittymäki osoitti jälleen kerran, kuka on tämän turnauksen herra, hän jatkoi.

Välierä Venäjää vastaan kuuluu Suomen kiekkohistorian hienoimpiin ja vakuuttavimpiin voittoihin. Venäjällä oli nimekäs joukkue: maalissa Jevgeni Nabokov, puolustuksessa esimerkiksi Darius Kasparaitis ja Sergei Gontshar ja hyökkäyksessä Pavel Datsjuk, Aleksei Kovaljov, Ilja Kovaltshuk, Jevgeni Malkin, Aleksandr Ovetshkin ja Aleksei Jashin.

Lopputulos 4-0 kertoo pelistä kaiken.

Ville Peltonen ohjasi Kimmo Timosen siniviivalaukauksen maaliin ylivoimalla, Toni Lydman yllätti Nabokovin Saku Koivun syötöstä toisessa erässä tasakentin. Koivu itse teki 3-0 osuman, kun Timosen siniviivalaukaus kimposi maalin eteen, ja Olli Jokinen varmisti loppuottelupaikan iskemällä kiekon läheltä maaliin Peltosen syötöstä.

Niittymäki pelasi turnauksen kolmannen nollapelinsä.

Suomi, joka oli jahdannut arvokisamitalia kiekkohistoriansa ensimmäiset viisi vuosikymmentä, oli nyt edennyt olympiaturnauksen loppuotteluun. Suomi, joka oli pelannut olympialaisissa ensimmäisen kerran Oslossa 1952.

Ei vastustajakaan tosin ollut olympiakultamitaleilla juhlinut, Ruotsi oli voittanut ensimmäisen kultansa Lillehammerissa 1994, kun nuori Peter Forsberg teki ratkaisevan maalin rangaistuslaukauskisassa. Nyt Leijonia vastaan asettui kovia kokenut 33-vuotias Forsberg, joka ei ollut tehnyt turnauksessa maaliakaan.

Eikä tehnyt finaalissakaan, mutta Forsberg oli mukana järjestämässä voittomaalia. Tapahtumasarja on nyt jo legendaarinen. Kun kolmas erä alkoi, molemmilla joukkueilla oli jäällä vain neljä pelaajaa. Aloitukseen kyyristyivät Saku Koivu ja Mats Sundin. Koivun maila katkesi ja kiekko ajautui ruotsalaisille, kun Koivu joutui spurttaamaan kohti vaihtoaitiota.

Forsberg vei kiekon vasemmalta sisään ja jätti sen Sundinille, joka kuljetti kiekon kohti kulmaa ja jätti sen tyhjään tilaan viistosti taaksepäin.

– Kaikki tapahtui nopeasti. Tosiaan, minun laidaltani se Ruotsin hyökkäys taisi tulla. Jouduin pelaamaan aika syvälle, kun Saku oli hakemassa mailaa eikä ehtinyt mukaan. Silloin oli kyllä epätietoinen olo, vähän on vieläkin, Lehtinen muisteli Ylelle 2020.

Suomen aitiosta kentälle hyppäsi Niko Kapanen. Nicklas Lidström luisteli hyökkäysalueelle ja lämäsi kohti Niittymäen vartioimaan maalia.

– Ei vitsi, tuo Lidströmin veto. Jos se vetää sata tuollaista, niin ehkä yksi menee tuolla tavalla sisään. Ehkä ei yksikään, Lehtinen totesi.

Mutta vuonna 2006 se meni sisään.

– Vuosien saatossa tuosta tilanteesta on kyllä joskus puhuttu, mutta ikinä en ole ajatellut, että Niko Kapanen sinne jäälle tuli. Eikä ole varmaan moni muukaan sitä huomannut. Oliko sitten niin, ettei Sakun maila ollut valmiina, vai mitä siinä oikein kävi, Lehtinen tuumi.

Olisiko Forsberg saanut kiekkoa, jos Koivun maila olisi pysynyt ehjänä? Olisiko Lehtinen voinut pelata puolustuksessa rohkeammin, jos Koivu olisi saanut uuden mailan nopeasti?

Vastausta ei ole, eikä tule.

– Tämä on urheilun draamaa: finaali ratkeaa yhteen rikkinäiseen komposiittimailaan. Emme päässeet ihan samaan lentoon, Westerlund kertoi.

– Pettymys on suuri, totesi Selänne.

– Ei hopea muutu koskaan kullaksi, mutta käsi sydämellä voin sanoa, että Torinon turnaus oli hienoin elämässäni. Näiden kavereiden kanssa pelaaminen elää loppuelämän muistoissani, Selänne totesi.

Ja koko turnaus suomalaisen kiekkokansan muistoissa.