Seuraavalla kaudella Mowersin pelit eivät sujuneet yhtä mallikkaasti. Red Wings räpiköi seitsemän joukkueen runkosarjassa vasta viidenneksi, mutta eteni silti tuon ajan sääntöjen mukaan pudotuspeleihin. Detroit lähetti ensimmäiseltä playoff-kierrokselta laulukuoroon Montreal Canadiensin ja toiselta Boston Bruinsin. Stanley Cup -finaaleissa vastaan luisteli Toronto Maple Leafs.
Don Grosson, Sid Abelin ja Mowersin johtama Red Wings jyräsi Toronton alleen kolmessa ensimmäisessä finaalissa. Kun Detroit johti neljättäkin finaalia päätöserässä lukemin 3-2, kaikki tuntui olevan kannun nostamista vaille taputeltu. Mutta toisin kävi. Toronto teki kaksi osumaa ja säilyi vielä hengissä mestaruustaistelussa. Kolaus oli Red Wingsille niin kova, että se hävisi kaksi seuraavaa finaalia selkeästi 9-3 ja 3-0. Ratkaisu venyi siis seiskapeliin.
Ratkaisevassa finaalissa Detroit johti vielä kolmannessa erässä Syd Howen maalilla 1-0, mutta Toronto tuli jälleen rinnalle kuin ihmeen kaupalla. Pete Langelle ja Sweeney Schriner murskasivat Detroit-fanien mestaruushaaveet tekemällä vielä kaksi maalia ja varmistamalla Stanley Cupin Maple Leafsille.
Detroit Red Wings pääsi historiankirjoihin ainoana joukkueena, joka on hävinnyt Stanley Cup -finaalisarjan oltuaan jo kolmen voiton johtoasemassa. Isku oli karmea sekä autokaupungille että Mowersille, joka päästi neljässä viimeisessä finaalissa taakseen 19 kiekkoa.
Kesän yli tappion karvasta kalkkia sulatelleet Mowers ja Red Wings palasivat kaukaloon sisuuntuneina eivätkä toistaneet virhettään. Erinomaisen runkosarjan jälkeen Mowers torjui playoffeissa 10 startistaan kahdeksan voittoa, ja Red Wings pääsi nostamaan Stanley Cupia edelliskauden valtavan pettymyksen jälkeen. Mowers pokkasi parhaan maalivahdin Vezina Trophyn, ja hänet nimettiin liigan ensimmäiseen tähdistökentälliseen.
