Timonen: Kiekko vaihtui tennikseen

Kimmo Timonen pelasi NHL-urallaan 1108 runkosarjan ottelua. Luotettava ja arvostettu puolustaja valittiin viisi kertaa All Stars -otteluun, ja hän huipensi uransa Stanley Cupin voittoon Chicago Blackhawksissa vuonna 2015.
NHL.com/FI julkaisee pari kertaa kuukaudessa Timosen ajatuksia Kimen Kulma -palstalla. Ensimmäisessä osassa hän kertoo, millaista elämä on ollut lopettamisen jälkeen.

Kun veritulppaongemat alkoivat vuonna 2014, tiesin, että olen sivussa kuusi kuukautta. En ollut kuitenkaan valmis antamaan periksi. Olin valmis kääntämään jokaisen kiven, että saisin lopettaa uran luistimet jalassa.
Mielessä ei ollut päällimmäisenä se, että saisin päättää uran Stanley Cupiin. Halusin, että saisin päättää itse, milloin lopetan.
Sen kuuden kuukauden tauon aikana en pystynyt tekemään juuri mitään, mikä oli tavallaan hyvää totuttelua lopettamisen jälkeiseen aikaan ja auttoi sopeutumisessa elämään ilman jääkiekkoa.

Kun viimeinen peli oli ohi, uran jatkaminen ei ollut edes mielessä. Kuvio oli niin selkeä.
Lopettamisen jälkeen on ollut hienoa viettää aikaa perheen kanssa. Lapset ovat olleet ainakin tyytyväisiä, vaimosta en ole ihan niin varma…
Tyttäreni Amelie on 14-vuotta ja Fiona kymmenen, joten he asuvat vielä kotona. Poika Samuel on 17-vuotias, ja hän opiskeli jo viime vuonna neljän tunnin ajomatkan päässä yliopistoon valmistavassa koulussa.
Olemme tehneet yhteisiä matkoja, jotka jäivät uran aikana vähemmälle. Nyt on ollut hauskaa, mutta kyllä varmaan muutaman vuoden kuluessa olisi hyvä keksiä jotain tekemistä.
Vietin Suomessa vähän pidemmän ajan kesällä kuin yleensä, World Cupiin valmistautumisen takia. World Cupinkin takia tuli pysyttyä vielä melko tiiviisti kiinni kiekkomaailmassa.
Philadelphia on yrittänyt kovasti houkutella johonkin rooliin, mutta olen vielä ainakin painanut jarrua. Niissä hommissa pitää olla mukana 24/7. Ei ole kenenkään etu, että vien jonkun työpaikan ja olen mukana puolivaloilla.
Seurailen kuitenkin jääkiekkoa tiiviisti, ja varsinkin paikallisen seuran pelit kiinnostavat. Kyllä tänäänkin aion katsoa Flyersin pelin.

Tennis on ollut tärkeä henkireikä lopettamisen jälkeen. Liityin pari vuotta sitten paikalliseen tennisklubiin, ja käyn pelaamassa 3-4 kertaa viikossa. Se tuo hyvin rytmiä päivään. Jonain päivinä olen ollut takaisin kotona kahdeksan maissa, eikä sen jälkeen ole ollut mitään ohjelmaa. Ne aamupäivät ovat tuntuneet aika pitkiltä.
World Cupin aikana pelasin paljon Teemu Selännettä vastaan. Siinä on kova pelimies tenniksessäkin, hän pesi minut mennen tullen!
Tenniksessä kämmen on aika vahva, mutta rystyä pitää vielä hioa. Tärkeintä on kuitenkin, että saa päivän liikunta-annoksen tehtyä. Salillakin olen käynyt, mutta kuntopyörää ja puntteja olen vältellyt. Mieluummin käytän jotain kardiolaitteita kuin poljen kuntopyörää.
Golfia on tullut pelattua melkein vähemmän kuin uran aikana. Se on kiva laji, mutta jotenkin vaan en ole saanut raahattua itseäni kentälle.
Joudun syömään edelleen verenohennuslääkkeitä, mikä vähän rajoittaa urheilemista. Sen takia olen jääkiekkoa pelannut vain ihan muutaman kerran huvikseni lopettamisen jälkeen.
Jotain on kuitenkin pakko tehdä. Oma kroppa on sellainen, että kymmenen kiloa tulee lisää heti, jos en tee mitään. Siitä ei varmaan vaimo pitäisi!

Stanley Cupin voittaminen on tietysti kovin juttu urallani. Sen takia NHL:ssä pelataan. Olen ylpeä ylipäätään siitä, että minusta tuli NHL-pelaaja.
Muurin murtaminen ei ole ollut helppoa, eikä kiekkoilijan elämä todellakaan ole aina mitään ruusuilla tanssimista. Sitten vuonna 1998 valmentaja Barry Trotz ja GM David Poile antoivat minulle mahdollisuuden Nashville Predatorsissa.
Pystyin pelaamaan NHL:ssä 1108 runkosarjan ottelua, mikä on lähtökohdat huomioon ottaen kova juttu.
Katselin paljon varsinkin Philadelphia Flyersin kotiotteluita viime kaudella. Kyllä se tunnelma ja esimerkiksi kansallislaulut edelleen koskettivat. Tavallaan olisi ollut vielä haluja jäälle.
Uran aikana oli kuitenkin paljon niitä hetkiä, joita en kaipaa: raskas matkustaminen, pitkät palaverit, loukkaantumiset ja jatkuva painetila.
Kaipaan kuitenkin sitä pelaamisen tunnetta ja fiilistä joukkueen kanssa kopissa. Tenniksessä voi vähän tyydyttää sitä kilpailemisen himoa, mutta en enää mistään saa samaa kilpailun tunnetta kuin sain kovissa jääkiekko-otteluissa pelaamisesta.
Mieleen tulee paljon hienoja hetkiä, sinänsä pieneltä tuntuvia juttuja, kun ensin juhlin voittoa joukkueen kanssa pukukopissa ja sitten tapasin perheeni hallin käytävällä, ja lähdimme yhdessä kotiin.
Sellaisia elämyksiä en saa enää koskaan.