Olli Määttä muistelee Penguinsin kasvaneen mestariksi lyhyessä ajassa

Kauden 2025-26 aikana jututamme suomalaisia Stanley Cup -voittajia ja kyselemme heidän kuulumisiaan sekä kultaisimpia muistojaan mestaruuskaudelta. Tänään tapaamme puolustaja Olli Määtän, joka voitti Pittsburgh Penguinsissa saavuttamistaan kahdesta mestaruudesta ensimmäisen vuonna 2016.

Puolustaja Olli Määttä sanoo, että ensimmäinen Stanley Cup -mestaruus on totta kai aina se hienoin. Mutta hänellä on myös toinen syy valita kauden 2015-16 mestaruus eikä heti seuraavalla kaudella tullutta toista peräkkäistä voittoa.

– Ei siitä kaudesta (2015-16) olisi ensin oikein millään uskonut, että se päättyy mestaruuteen. Koutsi vaihtui kesken vuoden, ja alkukausi oli vaikea. Oli tavallaan yllätys oikeastaan meille kaikille, että me pystyttiin voittamaan mestaruus, Määttä muistelee NHL.com/fi:n haastattelussa.

Mike Johnston (15-10-3) aloitti kauden Penguinsin päävalmentajana, mutta joulukuuhun mennessä oli selvää, että hänen kanssaan pudotuspelit jäävät haaveeksi. Mike Sullivan otti ohjat käsiinsä 12. joulukuuta 2015 ja käänsi joukkueen suunnan täysin.

Kun runkosarja oli pelattu, Sullivan (33-16-5) oli nostanut Penguinsin Metropolitan-divisioonan kakkoseksi. Hän luotti taitoon ja nopeuteen, täysin erilaiseen pelityyliin kuin fyysistä kamppailua ja vääntöä suosinut Johnston.

– Jos alkukaudesta olisi sanottu, että tänä vuonna voitetaan Stanley Cup, niin en tiedä, moniko olisi uskonut. Mutta sitten me saatiin käännettyä meidän peli, ja yhtäkkiä tuntui, ettei kukaan voi voittaa meitä. Ei mitään väliä, kuka oli vastassa. Se kääntyi ihan päälaelleen, ja siitä se vuosi on jäänyt mieleen.

Määttä hieman ihmettelee, miten käsittämättömällä tavalla Sullivan istutti joukkueeseen uuden pelityylin ja jokaiseen pelaajaan rajattoman itseluottamuksen.

– Koutsin vaihdos vaikutti todella paljon. Eri ääni kellossa, ja se tuo tuoreen viestin ja intoa porukkaan. Sitten huomattiin, että peli vain parani koko ajan, ja sitä kauttahan se lumipalloefekti siinä tapahtui. Koko ajan itseluottamus vain kasvoi, ja me nähtiin, miten hyvä joukkue me voidaan olla.

Pudotuspeliviivan takaa joulukuun puolivälissä ponnistanut ailahteleva ja alisuorittava Penguins lähti jo helmikuussa otteluihin aivan uudella asenteella.

– Helmikuussa tuntui jo, että ihan sama mikä joukkue on vastassa, niin me pelataan meidän hyvä peli, eikä meitä voi voittaa. Tuli jopa semmonen itsevarma olo joka peliin mennessä, että meidän ei tarvii vaihtaa meidän peliä millään tavalla. Me pärjätään ihan kenelle vaan.

Itseluottamus oli tapissa ennen finaalisarjaa

Penguins kukisti pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella New York Rangersin otteluvoitoin 4-1 ja toisella kierroksella Washington Capitalsin 4-2. Itäisen konferenssin finaalisarja eteni aina seiskapeliin saakka ennen kuin Tampa Bay Lightning lähti kesälomalle 3-4 tappion saattelemana, vaikka oli johtanut sarjaa jo 3-2.

– Washingtonia ja Tampa Bayta vastaan pelatut sarjat oli tosi tiukkoja silloin, ja molemmat joukkueet tiesi etukäteen, että tulee kova tappelu. Washingtonia vastaan sarjat oli aina tiukkoja, ja tuntui, että kumpi joukkue voittaa, niin se menee pitkälle, Määttä kertoo.

Ja niinhän siinä kävi. Penguins voitti toisen kierroksen Washington-ottelusarjan vuonna 2016 ja myös 2017, vaikka oli silloin voitoissa jo 1-3 tappiolla. Capitals puolestaan maksoi kalavelkoja keväällä 2018, kun se vei toisen kierroksen ottelusarjan nimiinsä voitoin 4-2 ja nosti kannun ilmaan kauden päätteeksi.

– Ne kaksi sarjaa (Washington ja Tampa Bay) oli meille tosi paljon vaikeampia kuin finaali. Niiden jälkeen itseluottamus oli todella kova, ja muutenkin oltiin varmoja ja luotettiin siihen, että meidän peli riittää voittamaan Stanley Cup -finaalit.

Määttä kuvailee vuoden 2016 mestaria kokeneeksi joukkueeksi, jonka hengenluojia olivat esimerkiksi Matt Cullen, Sidney Crosby, Jevgeni Malkin, Kris Letang, Marc-Andre Fleury, Phil Kessel ja Carl Hagelin.

– Me oltiin tosi yhtenäinen porukka, vaikka oli vanhempia ja nuorempia pelaajia. Oli mahtava pukukoppi, ja oli mahtavaa olla osa sitä.

Stanley Cup -pokaali on vajaat 90 senttiä korkea ja painaa hieman alle 16 kiloa. Fleury väitti kyseessä olevan mestaruuskauden jälkimainingeissa, että ottelun jälkeen maalivahdin hiestä märät varusteet painavat yleensä saman verran.

Onko näin, onko kannu painava?

– Horjahdin siinä kannua nostaessa, kun en tajunnut miten painava se on. Painava se oli siihen alkuun. Oishan se ollut, jos olisi tiputtanut sen. Onneksi en kaatunut. Siitä olisi saanut kuulla loppuelämän ajan, Määttä naurahtaa ja lisää, ettei kannua nostaessaan oikein tajua, kuinka painava se oikeasti on.

– Seuraavana vuonna olin sitten valmis siihen kannun nostamiseen.

Määttä miettii aikaa mestaruuden ratkettua ja sanoo, että hetken aikaa ajatukset olivat jotenkin ristiriitaisia. Kannun ja joukkuekavereiden kanssa oli totta kai hienoa juhlia, mutta samalla oli myös sellainen olo, että tässäkö se nyt sitten on.

– Pelaaminen osana niin hyvää joukkuetta oli huikeaa, homman suola ja hienoin juttu ikinä. Huikea fiilis. Sitä voisi tehdä monta, monta viikkoa eteenpäin, päivästä päivään. Jossain vaiheessa sitten tajuaa, että se on ohi, vaikka toivoo, ettei pleijarit loppuisi koskaan, hän selittää monenlaisia päässä pyörineitä ajatuksia.

Määtän molemmat Stanley Cup -sormukset ovat Suomessa, ja hän myöntää, ettei ole juuri laittanut niitä sormeensa.

– Saa olla aika iso tilaisuus, että tuollaisen sormuksen laittaa sormeensa. Ja varsinkin suomalaisena haluaa pitää aika matalaa profiilia. Jotenkin käy suomalaiseen luonteeseen, ettei niitä hirveästi julkisilla paikoilla pidetä.

Olympiakaukaloon palaa puheliaampi puolustaja

Määtän seuraava suuri ja tunteisiin menevä kokemus on Milano-Cortinan 2026 talviolympialaiset, joiden avajaiset pidetään 6. helmikuuta. Leijonat kohtaa ensimmäisessä ottelussaan Slovakian 11. helmikuuta, eli Määttä palaa olympiakaukaloon 12 vuoden tauon jälkeen.

Hän oli mukana Sotshin talviolympialaisissa vuonna 2014 ja oli silloin 19-vuotiaana kokeneen pakiston nuorin pelaaja. Koko joukkueessa oli vain yksi häntä nuorempi pelaaja, 18-vuotias hyökkääjä Aleksander Barkov – joka tosin ehti pelata vain kaksi ottelua ennen loukkaantumistaan.

Sotshin turnauksessa Määttä debytoi A-maajoukkueessa ja pelasi parina kokeneen Sami Salon kanssa. Se oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoista aikaa Määtälle, sillä hän oli samaan aikaan kauden 2013-14 tulokaspelaaja NHL:ssä.

– En silloin kesällä 2013 edes vielä tiennyt, että pelaisin syksyllä NHL:ssä. Jotenkin se vuosi meni onnistuneesti. Ei ihmekään, että yhtäkkiä pelasin NHL:ssä ja sitten oltiinkin jo olympiajoukkueessa.

Ja joukkuekavereina Salo, Kimmo Timonen ja Teemu Selänne, kaikki hänen nuoruutensa idolit.

– Sotshin olympialaiset oli yksi mahtavimmista kokemuksista, mitä voi saada. Muistan sen varmaan loppuelämäni.

Määttä kertoo seuranneensa Salon pelaamista 15 vuoden ajan, ja yhtäkkiä idoli olikin jäällä hänen kanssaan. Ei siinä oikein tahtonut löytyä sanoja.

– Varmaan hän (Salo) ihmetteli, että puhunko minä ollenkaan. Uskon, että Italiassa tulee muutama sana enemmän sanottua, hän naureskelee.

Sotshissa Leijonat kaatoi Yhdysvallat pronssiottelussa puhtaasti 5-0, kun Tuukka Rask piti maalinsa puhtaana. Määttä iski yhden Suomen maaleista, Selänne kaksi.

Nyt 31-vuotias Määttä miettii, että tällä kertaa edessä on erilainen olympiareissu kuin 12 vuotta sitten, vaikka hän onkin lähdössä mukaan yhtä innokkaana kuin ensimmäisellä kerralla.

– Mahtavaa, että NHL-pelaajat pääsevät taas pelaamaan olympialaisissa. Ehkä tätä kertaa arvostaa jopa enemmän kuin edellistä, sillä uraa on enemmän takana kuin edessä. Ei tiedä, mitä on neljän vuoden päässä, pohtii Määttä, jonka sopimus Utah Mammothin kanssa jatkuu kauden 2026-27 loppuun.