LeClair: Lindros oli kuin luonnonvoima

Laitahyökkääjä John LeClair pelasi sentteri Eric Lindrosin kanssa, kun tämä oli uransa huipulla. LeClair auttoi Lindrosia voittamaan Hart Trophyn vuonna 1995 ja johdattamaan Philadelphia Flyersin Stanley Cup -finaaleihin 1997. LeClair, Lindros ja Mikael Renberg muodostivat yhdessä "Tuomiopäivän legioonan", joka kauhistutti vastustajia koollaan ja taidoillaan. Nyt LeClair kertoo NHL.comille ajatuksiaan Hockey Hall of Fameen maanantaina nimitettävästä Lindrosista.

Jos pysähdyt miettimään kuullessasi jonkun nimeämisestä Hockey Hall of Fameen, niin valintaan liittyy epäilyksiä. Tuollaisissa tilanteissa pelaaja ei ole useinkaan ansainnut paikkaansa HHOF:ssä. Kun Ericin nimi mainitaan, epäröintiä ei ole. Hän kuuluu Hall of Fameen.
En usko, että kukaan pelaaja on dominoinut kaukalossa samalla tavalla kuin Lindros parhaimmillaan. Hän oli ylivoimainen pelin jokaisella osa-alueella. Hän oli kuin pysäyttämätön luonnonvoima.
Montreal Canadiens kauppasi minut Philadelphiaan 9. helmikuuta 1995. Flyersin GM Bobby Clarke soitti minulle ja kertoi kaavailevansa minua Ericin ketjun laituriksi. En tuntenut Ericiä silloin vielä kovin hyvin. Olimme tavanneet kerran ohimennen. Mutta halusin rientää Phillyyn pää kolmantena jalkana päästäkseni pelaamaan hänen kaltaisensa pelaajan kanssa. Valmentajamme Terry Murray laittoi minut samaan kenttään Ericin ja Mikaelin kanssa, ja kemiamme löytyi heti. Siitä menestystarinamme sitten alkoi.
En ollut aiemmin nähnyt sellaista sisäistä paloa, mikä Ericillä oli. Hän halusi kehittyä koko ajan paremmaksi. Hän odotti aina parempia esityksiä itseltään ja muilta. Jos harjoituksissa mokasi maalipaikan, Eric saattoi tulla sanomaan, että sellaisesta paikasta pitää laittaa limppu häkkiin. Ja hän oli tosissaan. Minulle siitä oli paljon apua, ja sitä kautta ketjummekin kehittyi paremmaksi ja kovemmaksi. Harjoittelimme todella uutterasti.
Ericillä oli asenteensa lisäksi käytössään kaikki työkalut. Hän pystyi päihittämään muut niin monella tavalla. Hänen taitotasonsa oli uskomaton, ja hän oli fyysisesti vahvempi kuin useimmat samankokoiset järkäleet. Tiettyjä pelaajia verrattiin häneen, mutta Eric teki silti kaiken paremmin kuin kukaan muu.

Joukkueet joutuivat muuttamaan pelitapaansa Flyersia vastaan Ericin takia. Vastustajien oli pakko miettiä, miten Lindros saataisiin pysäytetyksi. He olivat henkisesti lujilla jo ennen kuin kiekko putosi jäähän. Vastustajat keskittyivät Ericiin ja yrittivät laittaa parhaan jarrukenttänsä ja puolustajaparinsa häntä vastaan. Eric oli erittäin kilpailuhenkinen, joten hänellä riitti temperamenttiakin. Sitäkin vastustajat yrittivät hyödyntää monin eri tavoin. He yrittivät aina horjuttaa Ericin keskittymistä, mutta huonostihan siinä heidän kannaltaan lopulta kävi.
Tuo kertoo siitä, miten huikea Eric oli. Muut tekivät parhaansa, mutta Eric oli silti kaukalon herra. Kukaan ei voinut pysäyttää häntä. Hän janosi haasteita ja halusi vastustajien lyövän parhaat korttinsa pöytään. Eric oli silti niskan päällä lähes joka ilta.
Kaukalon ulkopuolella Eric oli enimmäkseen aika rento heppu, jonka kanssa tuli hyvin toimeen. Hän oli hyvä ja pidetty joukkuetoveri. Ei hänen käyttäytymisestään olisi arvannut, että kyseessä on supertähti. Hän heitti pukukopissa läppää aivan niin kuin kaikki muutkin. Me muut pysyttelimme kaukana hänen kaukalon ulkopuolisista jupakoistaan.
Valitettavasti loukkaantumiset varjostivat Ericin uraa. Hän pelasi yhä huipputasolla saadessaan useamman aivotärähdyksen. Hänen piti lopettaa peliuransa jo 33-vuotiaana vain 760 runkosarjaottelun jälkeen. Terveenä hän olisi varmasti voinut pelata huipulla vielä vuosikausia. Uran loppuminen oli valitettava asia, kun tietää hänen pelihalunsa ja harjoitteluhinkunsa.
Mutta kun nyt katsomme hänen saavutuksiaan, hän ansaitsee paikkansa Hockey Hall of Famessa. Eric joutui odottamaan kuusi vuotta, vaikka minusta hänet olisi pitänyt valita Hall of Fameen heti. Mutta ei sillä ole enää väliä. Iso E pääsi nyt sinne, minne hän kuuluukin.