Hullin kiekkoperhe maalivahtien kauhuna

Kun kiekko putosi jäähän Centennial Classic -ulkoilmaottelussa 1. tammikuuta 2017, koko vuoden kestävät NHL:n 100-vuotisjuhlallisuudet alkoivat. Vuonna 1917 perustetun liigan värikkääseen historiaan mahtuu tuhansia tarinoita ja satoja lajin soihtua kantaneita legendoja.
NHL.com/FI kertoo lauantaisin kiehtovia tarinoita vuosisadan varrelta. Tässä juttusarjassa esittelemme NHL:n historian avainhenkilöitä perustajista pelaajiin ja pioneereihin, jotka ovat jättäneet jääkiekkoon lähtemättömän jälkensä. Tällä kertaa tutustumme Bobby ja Brett Hulliin.

NHL-kiekon historia voidaan jakaa erilaisiin etappeihin esimerkiksi sääntöjen, joukkuemäärän tai vaikka maalivahdin käyttämän maskin perusteella. Yksi jako voisi olla aika ennen ja jälkeen käyristetyn mailan.
Käyrät mailanlavat ovat tätä nykyä itsestäänselvyyksiä, mutta niin ei ollut vielä 1960-luvun alussa. Chicago Blackhawksin Stan Mikita keksi idean tiettävästi ensin, mutta tunnetuimmaksi käyrän mailan sanansaattajaksi tuli Bobby Hull.
Kaksikko jäi laukomaan harjoitusten jälkeen vuonna 1965, kunnes Mikitan maila hajosi ja lapa vääntyi. Mikita yritti kuitenkin vielä laukoa sillä ja hämmästyi, miten korkealle kiekko kohosi. Voisiko tämän mallisen lavan ottaa käyttöön ehjässä mailassa?

Kokeilu onnistui, ja Hullin kudeista tuli maalivahdin painajaisia. Hän pystyi nostamaan kiekon läheltä ylös, eivätkä maalivahdit olleet sellaiseen tottuneet. Maskien käyttö ei ollut vielä levinnyt kaikkialle - kovat kohokudit ja maalivahdin paljaat kasvot ovat tuhoisa yhdistelmä.
Hullin pelityyliin oli helppo tykästyä. Hänen lämärinsä nopeudeksi mitattiin parhaimmillaan 190,5 kilometriä tunnissa, mikä on kova lukema hänen aikakautensa puumailoilla. Bobbyn luistelunopeudeksikin mitattiin 47,8 kilometriä tunnissa.
Hullin veto oli lisäksi niin kova, että valtameren taakse levisi huhuja, että hän olisi laukonut kiekon maaliverkon ja vielä päätylaidankin läpi. Ne huhut eivät pitäneet paikkansa, mutta se oli tosiasia, että Hullista tuli yksi NHL:n pelätyimmistä maalintekijöistä.
"The Golden Jet" auttoi Chicago Black Hawksin Stanley Cupin voittoon 1961 ja voitti kolme kertaa NHL:n pistepörssin. Hänet valittiin Hockey Hall of Fameen vuonna 1983.
Hullissa oli samankaltaista edelläkävijän piirrettä kuin Suomessa Matti "Mölli" Keinosessa. Pelitaitojen lisäksi valovoimainen persoona sytytti jääkiekon ystävät. Molemmat ymmärsivät, että urheilussa on kyse myös viihdebisneksestä.
NHL-fanien ei tarvinnut surra pitkään Hullin puuttumista kaukalosta sen jälkeen, kun Bobby lopetti vuonna 1980. Hänen kolmanneksi vanhin poikansa Brett pelasi ensimmäisen NHL-ottelunsa Calgary Flamesin paidassa pudotuspeleissä vuonna 1986. Poika-Hull sai lempinimekseen isänsä lempparia mukaillen "The Golden Brett".
- En voinut ymmärtää, miksi Calgary varasi minut. Kun menin sinne, siellä oli jo kahdeksan tai yhdeksän oikeaa laitahyökkääjää, jotka olivat uransa huipulla, Brett Hull kertoi.
Brett Hull oli uransa alussa laiska harjoittelija ja flegmaattinen pelaaja, jonka NHL-uran jatkumisesta ei ollut mitään takeita. Hänellä oli kuitenkin ominaisuus, joka oli kantanut isääkin pitkälle NHL-uralla - hurja laukaus. Ura lähti kunnolla käyntiin St. Louis Bluesissa, jossa hän pelasi parhaat vuotensa.

Brett Hull teki NHL-urallaan lopulta 741 maalia, mikä on edelleen neljänneksi eniten sarjan historiassa. Isä on samassa tilastossa 610 osumallaan sijalla 17. Hullit ovat ainoa isä ja poika, jotka ovat tehneet yli 600 NHL-maalia ja 50 maalia kaudessa. Eikä kukaan muu ole voittanut sekä Hart Trophya että Lady Byng Trophya.
Brett kunnioitti isänsä uraa, kun hän pelasi viimeiset ottelunsa Phoenix Coyotesin paidassa vuonna 2005. Viidessä viimeisessä ottelussa pojan selässä komeili isän vanha pelinumero 9.
Brett Hull on joutunut kohtaamaan saman kuin niin monet muutkin tunnettujen kiekkoilijaisien pojat. Hän pystyi kuitenkin käsittelemään odotukset oman vahvan luonteensa ansiosta.
- Olin jo 14-15-vuotiaana riittävän fiksu tajuamaan, että jos aion astua pois isän varjosta elämässä ylipäätään, minun on opittava, että olen Brett enkä Bobbyn poika, Brett on sanonut.
Brett on muistellut, miten isä vei hänet ensimmäisen kerran ulkojäille Winnipegissä vuonna 1972. Kahdeksanvuotiaan pojan jalat paleltuivat kovassa pakkasessa.
- Se on kovin kipu, mikä minulla on koskaan ollut, Brett muisteli.
Vaikka isä-Hull oli hyvä suustaan, Brettin heitoista on tullut todellisia legendoja.
- En ole riittävän tyhmä ollakseni maalivahti.
- Joskus jätkienkin pitää itkeä. Monet jääkiekkoilijat kuvittelevat olevansa niin kovia, että he eivät voi itkeä.
- En pidä jääkiekosta. Olen vain hyvä siinä.
Hullit pitävät edelleen tiiviisti yhtä ja ovat suosittuja hahmoja, minne ikinä menevätkin. Kun Chicago Blackhawks ja St. Louis Blues pelasivat Winter Classicin viime kaudella, isä ja poika Hull oli täydellinen pari pudottamaan ottelun avauskiekon.
ESPN:n toimittaja kysyi tapahtuman yhteydessä, miten Brett pärjäisi nykyajan kiekossa.
- Tässä kunnossako? Surkeasti! Mutta jos olisin kunnossa, se olisi vain jääkiekkoa. Kyllä pärjäisin. Tekisinkö 80 maalia? Epäilen.