Montrealista tuli 1950-luvulla NHL:n ykkönen

NHL.com/FI kertoo lauantaisin kiehtovia tarinoita vuosisadan varrelta. Tässä juttusarjassa viemme sinut matkalle vuosikymmenten halki. Luomme katsauksen kunkin vuosikymmenen tähtihetkiin ja legendoihin. Tällä kertaa matkustamme ajassa vuosiin 1950-60.

NHL:n ensimmäinen todellinen dynastia nähtiin 1950-luvulla. Edellinen vuosikymmen oli ollut Toronto Maple Leafsin kulta-aikaa, kun se oli voittanut 40-luvulla peräti viisi Stanley Cupia, mutta 50-luku oli Montreal Canadiensin.

Montreal teki historiaa pelaamalla tuolla vuosikymmenellä joka kevät Stanley Cup -finaaleissa - ja voitti niistä kuusi. Vuosikymmenen alkupuoli oli vielä mestaruuksien suhteen hiljaisempaa, sillä Stanley Cup tuli Montrealiin vain vuonna 1953.

Canadiens hävisi kevään 1951 finaalisarjan Toronto Maple Leafsille. Keväinä 1952, 1954 ja 1955 Canadiensia parempi oli finaaleissa Detroit Red Wings, jonka viimeiseksi tuolla vuosikymmenellä jäänyt mestaruus oli organisaation viimeinen ennen vuotta 1997, jolloin se katkaisi 42 vuotta kestäneen putkensa ilman Stanley Cupia.

Montrealin päävalmentajana toimi vuoteen 1955 saakka Dick Irvin, ja noiden finaalitappioiden myötä hänestä tuli NHL:n historian eniten finaalitappioita (12) kokenut päävalmentaja. Niiden vastapainoksi hän voitti Stanley Cupin neljästi vuosina 1932, 1944, 1946 ja kuten mainittua 1953.

Ennen kuin Montrealin mestaruusputki alkoi, nähtiin keväällä 1955 yksi koko NHL:n historian kuohuttavimmista tapauksista, kun Maurice "Rocket" Richard löi linjatuomaria maaliskuun 13. päivänä Boston Bruinsia vastaan pelatussa ottelussa ja sai siitä koko loppukauden kestäneen pelikiellon. 

NHL:n presidentti Clarence Campbell oli paikalla Montrealin Forumissa maaliskuun 17. päivänä. Pelikiellosta raivostuneet Canadiensin kannattajat alkoivat rähinöidä, ja mellakka levisi myös Montrealin kaduille. "Richard Riot" -nimellä tunnetusta mellakasta koitui arviolta liki 900 000 dollarin vahingot nykyrahassa mitattuna.

Legendaarinen Hector "Toe" Blake korvasi Irvinin Montrealin päävalmentajana kaudelle 1955-56. Siitä alkoi NHL:n menestyneimmän seuran muovautuminen siksi legendaksi, mitä Montreal Canadiens tänä päivänä on. 

Blake johdatti Canadiensin peräti viiteen peräkkäiseen mestaruuteen keväinä 1956-60. Tuo peräkkäisten Stanley Cup -voittojen määrä on yhä NHL:n ennätys. Neljään mestaruuteen ovat sittemmin yltäneet Canadiens itse (1976-79) ja New York Islanders (1980-83).

Montrealin finaalivastustajat tuon viiden mestaruuden putken aikana olivat järjestyksessä Detroit Red Wings (1956), Boston Bruins kahdesti (1957-58) ja Toronto Maple Leafs kahdesti (1959-60). 

Viiden voittamansa finaalisarjan aikana Canadiens hävisi yhteensä vain viisi ottelua. Kaiken kaikkiaan se pelasi vuosien 1956-60 välissä 49 pudotuspeliottelua voittaen niistä peräti 40.

Yhteensä 12 pelaajaa oli mukana voittamassa kaikkia viittä mestaruutta. He olivat Jacques Plante, Doug Harvey, Bernie Geoffrion, Dickie Moore, Henri Richard, Don Marshall, Claude Provost, Jean Beliveau, Maurice Richard, Tom Johnson, Jean-Guy Talbot ja Bob Turner. Näistä seitsemän ensin mainittua pelasi noina kausina kaikki mestaruusvuosien 49 playoff-ottelua.

Montreal voitti runkosarjankin neljä kertaa viidestä mestaruusvuodestaan. Kaudella 1955-56 se teki NHL:n yhden kauden voittoennätyksen (45). 

Jokainen joukkue pelasi noiden viiden kauden aikana runkosarjassa yhteensä 350 ottelua, joista oli mahdollista saada 700 pistettä. Canadiensin saldo oli 202 voittoa, 91 tappiota ja 57 tasapeliä, jotka toivat yhteensä 461 pistettä.

Canadiensin hallinta oli siis 50-luvun jälkipuoliskolla liki täydellistä.

Päävalmentajaksi Irvinin tilanne nimetty Blake oli Canadiensin tähtipelaaja Richardin vanha pelikaveri. Irvin, Richard ja Elmer Lach muodostivat pelätyn "Punch Line" -ketjun edellisellä vuosikymmenellä. Blaken katsottiin osaavan käsitellä tulisieluista Richardia hyvin, mikä osoittautuikin todeksi.

- Blake osasi lukea Richardia paremmin kuin Richard itse, kirjoitti toimittaja Ken Campbell The Hockey Newsin vuoden 2016 Collector's Editionissa perustellessaan Blaken asemaa NHL:n kaikkien aikojen parhaana valmentajana.

Richard peri Montrealin kapteeniuden Blaken aikakauden ensimmäisen mestaruuden jälkeen syksyllä 1956 Émile Bouchardilta. Hän kantoi C-kirjainta paidassaan keväällä 1960 nähtyyn lopettamiseensa saakka eli Richard pääsi nostamaan uransa neljänä viimeisenä vuonna Stanley Cupia. Hän poistui kaukaloista kahdeksankertaisena Stanley Cup -voittajana.

Siinä, missä 1950-luku oli Richardin NHL-uran jälkipuolisko, oli se samalla Gordie Howen läpimurron aikaa. "Mr. Hockeyksi" myöhemmin nimetty Howe oli tehnyt ensiesiintymisensä Detroit Red Wingsin paidassa kaudella 1946-47, mutta tällä vuosikymmenellä hän nousi hallitsemaan NHL:ää.

Howe voitti pistepörssin kausina 1951-54 neljä kertaa peräkkäin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku pelaaja voitti pistepörssin useammin kuin kaksi kertaa putkeen. Tuon ajanjakson kolmella ensimmäisellä kaudella hän oli myös liigan paras maalintekijä. Maali- ja pistekuninkuudet hän voitti vielä kaudella 1956-57. Howen pistesaldo 49+46=95 kaudella 1952-53 oli NHL:n ennätys.

Howe palkittiin NHL:n arvokkaimpana pelaajana Hart Trophylla 1950-luvulla peräti viisi kertaa. Hän oli luonnollisesti suurin tekijä myös Detroitin kolmessa Stanley Cupissa tuolla vuosikymmenellä. Pudotuspelien pistepörssin hän voitti Red Wingsin mestaruuskeväänä vuonna 1955.

1950-luku oli NHL:n historian ensimmäinen kokonainen vuosikymmen, jonka aikana liigan joukkuemäärä ei vaihdellut. Original Six -joukkueet pelasivat kaikki kaudet. Kauden 1959-60 päättyessä NHL:ssä myös pelasi vain sellaisia pelaajia, jotka olivat urillaan edustaneet vain Original Six -seuroja.

NHL:n 1960-luvun tapahtumia käsitellään noin kuukauden kuluttua.