Lukon maalille palannut Raanta mentoroi häntä haastavia nuoria

Torstaisin luomme katsauksen kaukaloihin NHL:n ulkopuolella. Tässä artikkelissa maailmalta kotiin Raumalle palannut maalivahti Antti Raanta kertoo liigakaudestaan Lukon riveissä.

Antti Raanta palasi kesällä maailmalta kotiin Raumalle, eikä hän ole Lukon ainoa paluumuuttaja. Ari Moisanen on jälleen Lukon maalivahtivalmentaja, ja kaksikko jatkaa siitä, mihin he jäivät kauden 2006-07 jälkeen.

– Nyt jalostetaan sitä, mitä silloin tehtiin. Että oppisi tekemään asiat mahdollisimman yksinkertaisesti ja turhanpäiväiset oh-hoh-maalit jäisi kokonaan pois. Tasaisuus on kaikkein tärkein asia, Raanta tuumii NHL.com/fi:n haastattelussa.

Raanta debytoi Liigassa kaudella 2009-10, siirtyi NHL:ään vuosiksi 2013-24 ja palasi Raumalle yhden Sveitsissä vietetyn kauden jälkeen.

– Kyllähän se paluu vähän jännitti. Että lähteekö peli rullaamaan, ja mitä kotikaupungin ihmiset ajattelee, jos joku maali menee sisään. Mutta se oli vain omaa turhanpäiväistä mietintää. Olen saanut kaikilta tapaamiltani ihmisiltä hienosti tukea, ja kaikki on innoissaan, kun olen taas kotona.

Raannan ura jatkuu näillä näkymin kauden 2026-27 loppuun, ja viimeinen seura hänen urallaan on Lukko.

– Ympyrä sulkeutuu nyt hienosti. Kaikki alkoi täältä, ja tänne peliura myös loppuu. Sillä ajatuksella mennään, että täällä pelataan uran viimeiset vuodet. Kiva olla kotona.

Millainen roolisi on Lukossa?

– Varmaan tietyllä tavalla mentori Danille (Daniel Salonen) ja muille nuorille. Tietyissä hetkissä pystyn kokemuksistani ammentamaan sitä, miten reagoida tiettyihin asioihin. Mikä on esimerkiksi paras keino päästä ehkä heikosta pelistä pois ja löytää oma taso.

Mutta ennen muuta Raanta on joukkueensa tuki ja turva maalilla, Lukon ykkösveskari, jota Salonen haastaa joka päivä.

– Pyrin hoitamaan oman ruutuni niin hyvin kuin pystyn ja pyristelen vastaan, kun nälkäinen Dani haastaa. Tuumaakaan en anna periksi. Kun on sen aika, otan vähän rennommin ja pyrin olemaan henkisesti vielä 16-vuotias, niin pääsee samoihin juttuihin nuorten poikien kanssa.

Kauden tavoitteista puhuttaessa Raanta mainitsee tasaisuuden. Hän odottaa itseltään sitä, että hyvän ja huonon päivän ero on mahdollisimman pieni ja että kauden parhaat pelit osuvat yhteen kevään tärkeimpien otteluiden kanssa.

– Ensin runkosarja, ja katsotaan sitten keväällä, mihin asti meidän rahkeet joukkueena riittää. Sitä tavoitellaan, että oltaisi viimeisen pelin jälkeen juhlakamat päällä.

Quenneville komensi ensimmäisenä NHL-maalille

Toukokuussa 37 vuotta täyttävä Raanta huokaa, että Pohjois-Amerikkaan pääsy oli unelmien täyttymys. Hän kun oli pienestä pojasta asti miettinyt, millaista jääkiekon pelaaminen voisi olla valtameren takana.

– Sitten siihen tuli heti alkuun Chicagon-vuodet. Pääsin näkemään, millainen oikeasti on huippujoukkueen organisaatio. Pääsin näkemään voittamisen kulttuurin läheltä.

Raannan taival Pohjois-Amerikassa alkoi Chicago Blackhawksin AHL-farmijoukkue Rockford IceHogsista syksyllä 2013. Eräänä marraskuisena lauantai-iltana Rockfordiin tuli ilmoitus, että Raannan pitää olla seuraavana päivänä varaveskarina Chicagon kotiottelussa. Sen jälkeen olisi edessä kahden viikon pelireissu.

Reissun ensimmäinen ottelu pelattiin Denverissä, jossa kotijoukkue Colorado Avalanche meni nopeasti 3-0 johtoon. Päävalmentaja Joel Quenneville viittoi Blackhawksin veräjää vartioineen Corey Crawfordin penkille ja komensi Raannan tämän tilalle.

– Quenneville vaan huusi, että ”hey, kid” mene maaliin. Koitin pistää lippistä ehkä hiukan syvemmälle, ettei hän välttämättä näkisi minua, mutta sitten pistettiin kamat päälle ja mentiin maalille.

Ottelun lopputulosta Raanta ei ihan varmasti muista, mutta veikkaa sen olleen 5-0 tai 5-1 isännille.

– Pystyin kaiken sen sekasorron ja jännityksen keskellä tekemään ihan hyvän suorituksen, mutta kyllä siinä tuli semmoinen olo, että olenkohan vielä valmis tähän rumbaan.

Pelireissu jatkui, ja kun isäntänä oli Calgary Flames, Raanta sai ensimmäisen komennuksen aloittavaksi maalivahdiksi.

– Kolmannessa erässä noustiin viimeisellä minuutilla ja tehtiin voittomaali. Se laukaisi aika paljon kaikkea turhaa miettimistä, kun pystyin siinäkin liigassa voittamaan.

Raanta muistelee edelleen silloista Chicagon joukkuetta ja kehuu sitä laadukkaaksi ja pukukoppia todella hyväksi paikaksi.

– Tuon reissun jälkeen tuntui, ettei tarvinnut jännittää mitään. Joukkuekaverit sanoi, ettei muuta kuin menet maalille ja teet oman juttusi. He hoitavat loput.

Raanta pelasi NHL:ssä yhteensä 277 runkosarjaottelua ja 24 pudotuspeliä Chicagossa, New York Rangersissa, Arizona Coyotesissa ja Carolina Hurricanesissa. Ennen Raumalle paluuta matkalla oli yhden kauden mittainen pysähdys Sveitsin liigan Genève-Servette HC:ssä.

Jennings Trophylle etsitään sopivaa paikkaa

NHL-vuosista jäi Raannalle paljon lämpimiä ja pysyviä muistoja, mutta kaikkein parhaat muistot liittyvät aivan muuhun kuin jääkiekkoon.

– Evelyn syntyi vuonna 2015 New Yorkissa ja Lukas juuri ennen koronaa 2020 Arizonassa. Totta kai jääkiekkopuoleltakin on hienoja muistoja, mutta kyllä lasten syntymä on ihan spesiaalijuttu. Heidän kasvamista ja kehittymistä on hieno seurata.

Nyt Raanta osallistuu Raumalla lastensa harrastuksiin niin paljon kuin vain pystyy omien töidensä puolesta. Evelyn pelaa pesäpalloa ja tanssii, Lukas on isänsä sanojen mukaan hullaantunut jääkiekkoon.

– Lukas haluaisi tulla katsomaan kaikki pelit, koti- ja vieraspelit. Me saatiin lupa siihen, että hän pääsee koppiin aina fiilistelemään voittoa. Yleensä kun lähden peliin, niin ensimmäinen kysymys on, että saako tulla koppiin, jos voitatte. Täytyy aina yrittää voittaa peli, niin sitten on rauha maassa, onnellinen isä myhäilee.

Raannalla ei ole tulevaisuudessa vapaa-ajan ongelmia, sillä heillä on alkamassa mökinrakennusprojekti. Siihen saattaa liittyä myös Raannan ja Frederik Andersenin Carolinassa kaudella 2021-22 voittama William Jennings Trophy, joka jaetaan runkosarjassa vähiten maaleja päästäneelle maalivahdille tai maalivahtikaksikolle. Raanta ja Andersen päästivät yhteensä 202 maalia ja saivat kyseisen palkinnon ensimmäisinä Hurricanesin ja sen edeltäjän Hartford Whalersin seurahistoriassa.

– Se oli ehkä enemmän joukkueelta hyvä suoritus kuin maalivahdeilta. Yleensä me hallittiin peliä aika hyvin, ja vastustajan maalivahdilla oli torjuttavana ehkä 36 ja meillä ehkä 15 laukausta. Meitä kohti ei tullut kauheasti volyymia. Joukkue pelasi hyvin meidän edessä.

Raanta ja Andersen saivat kumpikin oman pokaalinsa, ja he halusivat samanlaisen myös maalivahtivalmentajalleen, jota ilman he eivät olisi palkintoaan saaneet. Raanta toteaa, että pokaali on hieno muisto. Mutta onko sille jo paikka katsottuna?

– Jos jossain kohtaa saadaan mökkiprojekti valmiiksi, niin ehkä sieltä löytyy joku pieni paikka, mihin sen saa esille, Raanta kaavailee.