Skip to main content

Viisi kysymystä Hal Gillille

Entisestä NHL-puolustajasta tuli Nashville Predatorsin radiokommentaattori

Teksti Dave Stubbs @Dave_Stubbs / NHL.comin kolumnisti

Juttusarja "Viisi kysymystä" jatkuu läpi koko kauden. Keskustelemme lajin avainhenkilöiden kanssa heidän elämästään ja urastaan sekä kyselemme heiltä tuoreimmat kuulumiset ja kiekkouutiset.

Tällä kertaa kysymyksiimme vastailee Hal Gill, joka voitti Stanley Cupin Pittsburgh Penguinsissa vuonna 2009. Gill on nyt ensimmäistä kautta kommentaattorina Nashville Predatorsin otteluiden radiolähetyksissä.

Miten kuvailisit Stanley Cupin voittamisesta syntyvää tunnetta?

- Kaipaan NHL-vuosiltani eniten sitä hetkeä, kun on antanut kaikkensa ja pysyy enää tuskin tolpillaan. Minusta ja tyttäristäni vuonna 2009 otettu valokuva on lempikuviani. Oli todella hienoa, kun hekin olivat paikalla. Tuntui mahtavalta, kun unelma toteutui. Minulta on kyselty, miltä tuntui nostaa Stanley Cup -pokaalia. Älkää käsittäkö väärin, minä kyllä rakastan Stanley Cupia, mutta se voittamisen tunne on kaikista hienointa. Itse pokaalin nosto on sellainen hetki, ettei sitä voi oikein edes sanoin kuvailla. Siihen mennessä on jo joutunut kulkemaan pitkän matkan ja antamaan kaikkensa. Tunnelataus on hirmuinen. Sen minä muistan parhaiten. Olen myös aina sanonut, että cupin voittaakseen pitää selvitä neljästä pudotuspeliparista, jotka voivat olla hyvinkin erilaisia. Yksi voi olla fyysinen, toinen nopeatempoinen ja niin edelleen. On pystyttävä muokkaamaan omaa pelityyliään sen mukaan, ja se juuri tekeekin siitä hauskaa. On myös selvittävä ylä- ja alamäistä. On hyvin harvinaista, että joku joukkue voittaisi kaikki 16 playoff-otteluaan putkeen. Pudotuspelit ovat aika hauska vuoristorata-ajelu.

Pelasit urallasi 1 108 NHL-ottelua - 1 210 playoff-ottelut mukaan lukien. Teit NHL-debyyttisi päivälleen 20 vuotta sitten ja otit Boston Bruinsin kanssa Vancouverista 2-0 vierasvoiton. Sait joukkueestanne vähiten peliaikaa (5.09) ja pelasit vain seitsemän vaihtoa. Ainoastaan Canucksin Dave Scratchard pelasi tuossa ottelussa vähemmän (3.09). Ryntäsitkö matsin jälkeen GM Harry Sindenin toimistoon vaatimaan treidiä?

- Kaksikymmentä vuottako? Enpä olisi arvannut. Ja tuo peliaika oli enemmän, mitä muistelin. Olin ensimmäisessä ottelussani jännittynyt ja kauhuissani. Taisin melkein tehdä oman maalin ensimmäisessä vaihdossani. Ei siitä pelistä jäänyt paljon muistikuvia. Muistan kyllä sen, kun palasimme tuolta länsirannikon vieraspelireissulta ja minulle sanottiin, että tarvitsen lisää pelejä alle. Niinpä sitten menin farmiin pelaamaan. Kun tulin takaisin, niin tajusin, että minun on vain pelattava murehtimatta liikaa sitä, mitä jäällä tein. Farmipätkän jälkeen pelaaminen sujui jo paremmin.

Kun muistelet ensimmäistä päivääsi NHL:ssä ja vertaat sitä liigaan nykypäivänä, niin miten paljon peli ja säännöt ovat muuttuneet puolustajan kantilta katsottuna?

- Kontaktilajista on tullut törmäilylaji. Takavuosina vastustajasta pidettiin kiinni, koukattiin, painettiin hänet laitaa vasten tai painittiin ja työnnettiin. Kun NHL:n työsulku päättyi vuonna 2005, samalla säännötkin muuttuivat. Enää ei saanut pitää kiinni eikä koukkia, mutta tilalle tuli huitomista ja hakkaamista. Oli yritettävä lyödä vastustajaa käsille. Käsistä ei saanut koukkia, mutta mailaan sai lyödä. Nyt sitä sitten yritetään karsia pois. Nykyään puolustajan pitää olla nopea ja päästä nopeasti takaisin tontilleen. Jos sijoittuminen on pielessä, niin peli on useimmiten menetetty. Jos vastustaja kiertää sinut, et enää voi kopauttaa mailalla saadaksesi menetetyn tilan takaisin. Ja harvemmin enää saa ottaa vastustajasta kiinni ja viedä hänet pois tilanteesta. Nykyään pitää törmätä tai vetää armoton taklaus. Lienee sanomattakin selvää, että meikäläinen olisi nykysäännöillä suurimman osan ajasta jäähyaitiossa. Kaikkien NHL-pelaajien on nyt muokattava pelityyliään. Hyökkääjät käyttävät hyväkseen uusia sääntöjä, ja puolustajien on vain sopeuduttava. Elämmekin nyt tavallaan pakkien sopeutumisaikaa. Voi olla, että tämä linja johtaa puolustavampaan pelaamiseen. Se ei ole toivottavaa, sillä kaikki nauttivat hyökkäävästä jääkiekosta enemmän.

Kun P.K. Subban tuli NHL:ään, hän pelasi pakkiparinasi Montrealissa. Nyt hän on Nashvillen alakerran kulmakivi. Näet häntä nykyisessä työssäsi paljon. Lähteekö häneltä yhtä hyviä kommentteja kuin sinulta itseltäsi?

- Hän on fantastinen. Jos haluat mielipiteen, niin hän kertoo sen sinulle taatusti. Hän on aika suoraselkäinen kaveri. Minuun on tehnyt vaikutuksen se, miten hän ottaa virheistään opikseen ja tekee töitä muutoksen eteen. Melkein nolottaa muistella Montrealin-aikoja, sillä minun piti olla hänen mentorinsa. Saatoin kuitenkin käskeä häntä olemaan hiljaa ja lopettamaan joutavan hulluttelun. Mutta P.K. tuo olemuksellaan paljon tähän lajiin. Vaikka neuvoin häntä joskus Montrealissa pysymään poissa valokeilasta ja voittamaan otteluja sillä tavoin, hän on mielenkiintoinen persoona ja erinomainen lähettiläs jääkiekolle. Hän on toiminut hienosti tilanteissa, joissa olisi voinut antaa rankempiakin lausuntoja. Hän osaa toimia aina oikealla tavalla, ja hän on saanut hyvän kasvatuksen. Nuorempana P.K. oli elämäniloinen ja vallaton veijari, jonka seurassa oli hauskaa - ja aika rankkaakin. Mutta arvostan häntä nyt enemmän kuin koskaan.

Miltä on tuntunut siirtyä NHL-pelivuosien jälkeen selostuskoppiin?

- Onhan tässä ollut paljon oppimista. Lopetin peliurani vuonna 2015 ja valmensin sen jälkeen high schoolin jääkiekkojoukkuetta. Nautin siitä. Sitten olin mukana Florida Panthersin pelaajakehityksessä, mikä oli myös hauskaa. Opin siellä paljon. Sitäkin peliä pitää oppia pelaamaan: milloin pitää puhua, milloin olla puhumatta, milloin taas pysähtyä ja kuunnella. Sitten Panthersissa tehtiin muutoksia, eikä minulle ollut siellä enää roolia. Jatkoin valmentamista high schoolissa. Päätin kokeilla selostushommia Predatorsin kanssa, koska haluan olla edelleen mukana tässä kaikessa. Ja tähän saakka on ollut oikein mukavaa, vaikka tosiaan oppimista onkin aika lailla. En kuitenkaan yritä olla mitään muuta kuin oma itseni. Jos yrittäisin jäljitellä jotakuta muuta, siitä ei tulisi mitään. Nuoruudessani katsoin Bruinsin matseja, joita selostivat Fred Cusick ja Derek Sanderson. Hakkasin nyrkillä telkkarin kylkeen, kun kuvaan ilmaantui häiriöitä. Muistan sen, että Bostonin Lyndon Byers ei koskaan hävinnyt tappelua.

Katso lisää