Kaikkien aikojen mestarit: 2002 Detroit Red Wings

Heinäkuussa NHL.com/fi muistelee menneiden vuosikymmenien parhaita Stanley Cup -mestarijoukkueita liigan laajennusvuodesta 1967 lähtien. Tällä kertaa luomme katsauksen vuosiin 2001-2010.

Kauden 2001-02 alusta lähtien Detroit Red Wingsiä pidettiin lähes varmana mestarina, sillä Steve Yzermanin kipparoimalle tähtisikermälle ei uskottu löytyvän kunnon vastusta. Ja niinhän siinä lopulta kävi.
Stanley Cup -finaaleissa Red Wings kohtasi altavastaajana sarjaan lähteneen Carolina Hurricanesin ja vei mestaruuden otteluvoitoin 4-1, vaikka finaalien alku ei mennytkään aivan suunnitelmien mukaan.
Ensimmäistä kertaa Stanley Cup -mestaruudesta pelannut Hurricanes voitti finaaliavauksen Ron Francisin jatkoaikamaalilla 3-2, ja Sami Kapanen merkkautti ottelussa syöttöpisteen kahteen Hurricanesin maaleista. Sitten palattiin odotettuun marssijärjestykseen, ja Red Wings voitti neljä seuraavaa ottelua.

Mestaruus ratkesi Detroitin kotihallissa Joe Louis Arenassa ja villitsi fanit, jotka olivat maistaneet mestaruushuumaa kahdesti peräkkäin vuosina 1997 ja 1998, mutta pettyneet kolmella edellisellä kaudella varhain päättyneiden pudotuspelien takia.
- Jokainen nousi vuorollaan jossain vaiheessa esiin ratkaisevalla hetkellä. Vain voitto ja joukkue merkitsivät jotain, kapteeni Yzerman totesi mestaruuden ratkettua.
Yzerman uhmasi kipua ja Lidström iski tärkeitä maaleja
Yzerman iski joukkueestaan kovimmat pudotuspelien tehopisteet, 6+17=23, mikä oli sinänsä ihme, sillä kolme kuukautta ennen finaaleja pohdittiin, pystyykö hän edes luistelemaan. Kuukautta myöhemmin häneltä kiellettiin hyppiminen, ja kesäkuuhun mennessä hän pystyi hädin tuskin kävelemään.
Mutta kapteeni ei antanut periksi. Kesäkuun 14. päivänä Yzerman alusti viidennessä loppuottelussa Brendan Shanahanin viimeistelemän 3-1 maalin, joka sinetöi Detroitin mestaruuden.
Kapteenin oikean polven ongelmat juonsivat juurensa vuoteen 1988 ja pahenivat mestaruusvuoden maaliskuussa, sillä hän ei malttanut jättää Salt Lake Cityn olympialaisia väliin. Niinpä Yzermanin pudotuspelikevään voi tiivistää numerosarjaan 23, 23 ja 23. Hän pelasi 23 playoff-ottelua, sai kipulääkepistoksen ennen jokaista kamppailua ja nakutti pudotuspeleissä 23 tehopistettä.

Jos pudotuspeleissä olisi jaettu palkinto sisukkuudesta, Yzerman olisi voittanut sen ilman ainuttakaan varteenotettavaa haastajaa. Jaossa oli kuitenkin vain pudotuspelien parhaan pelaajan palkinto Conn Smythe Trophy, joka ojennettiin puolustaja Nicklas Lidströmille, jota päävalmentaja Scotty Bowman kutsui täydelliseksi pelaajaksi jäällä.
Lidström pelasti Red Wingsin kauden pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella Vancouver Canucksia vastaan pelatussa sarjassa. Canucks johti sarjaa 2-0, ja toinen peräkkäinen tappio pudotuspelien avauskierroksella olisi ollut melkoinen isku Detroitille, niin psykologisesti kuin taloudellisesti.
Runkosarjassa parhaan puolustajan Norris Trophyn pokannut Lidström muutti Vancouver-sarjan luonteen täysin kolmannen ottelun toisessa erässä. Erää oli jäljellä vajaat puoli minuuttia, kun hän laukoi kiekon Dan Cloutierin ohi ja tilanteeksi 2-1 Detroitille. Canucks putosi sillä hetkellä polvilleen eikä enää noussut.
Lidströmin ylivoimamaali finaalisarjan toisessa ottelussa oli yhtä ratkaiseva. Kolmatta erää oli jäljellä runsaat viisi minuuttia, kun hänen osumansa vei Detroitin 2-1 johtoon. Siitä lähtien Red Wings pelasi loppusarjan kuin mestari.
Kohuvarauksista kulmakiviksi
Detroitin uhkapeli vuonna 1989 kannatti. Seura varasi silloin kolme eurooppalaista pelaajaa, Lidströmin, josta tuli ensimmäinen eurooppalainen Conn Smythe -voittaja, sekä Sergei Fedorovin ja Vladimir Konstantinovin. Eurooppalaispelaajien valinnoille kohauteltiin tuolloin kulmakarvoja Detroitin ulkopuolella, mutta seuran silloinen GM Jim Devellano tiesi, mitä teki.
Lidström edusti koko NHL-uransa Red Wingsiä, voitti Stanley Cupin neljästi ja Norris Trophyn peräti seitsemän kertaa. Fedorov puolestaan voitti Detroitin-vuosinaan kolme mestaruutta, Selke Trophyn kahdesti sekä Hart Trophyn ja Lester B. Pearson Awardin (nykyisin Ted Lindsay Award) kertaalleen. Hän on edelleen kaikkien aikojen tehokkain venäläissyntyinen pelaaja NHL:n pudotuspeleissä. Konstantinovin erinomaisesti alkanut NHL-ura päättyi traagisella tavalla vaikeaan vammautumiseen auto-onnettomuudessa pian vuoden 1997 mestaruuden jälkeen.

Lidström ja Fedorov olivat avainpelaajia vuoden 2002 mestarijoukkueessa. Ruotsalainen luottopakki urakoi pudotuspeleissä hurjia minuutteja ja kirjautti ottelukohtaiseksi peliaikakeskiarvokseen peräti 31.10. Fedorov sai Detroitin hyökkääjistä eniten vastuuta ja oli playoffeissa Yzermanin jälkeen joukkueensa toiseksi paras (5+14=19) pistemies jaetusti Shanahanin (8+11=19) kanssa.
Holland käänsi kolme pettymyksen kevättä mestaruudeksi
Devellanon seuraaja Ken Holland laittoi tuulemaan kesällä 2001, sillä takana oli kolme pettymyksen pudotuspelikevättä. Vuonna 2001 Detroit putosi ensimmäisellä playoff-kierroksella ja vuosina 2000 sekä 1999 toisella kierroksella. Ne eivät olleet likimainkaan sellaisia saavutuksia, joita oli odotettu tuplamestaruuden jälkeen.
Ensin Holland lähetti Slava Kozlovin Buffaloon ja sai tilalle maalivahti Dominik Hasekin. Siinä vaiheessa pöhinä mestariehdokkaasta alkoi. Sitten hän lisäsi kokoonpanoon hyökkääjät Luc Robitaillen ja Brett Hullin, ja odotukset nousivat aivan uudelle tasolle. Red Wings oli siinä vaiheessa ensimmäinen NHL-joukkue, jolla oli kolme 500 maalin pelaajaa, Yzerman, Robitaille ja Hull. Shanahan saavutti rajan kauden loppupuolella.
Holland kokosi veteraanijoukkueen, joka pelaajista kahdeksan oli täyttänyt jo 35 vuotta. Kokoonpanossa oli yhdeksän tulevaa kunniagalleria Hockey Hall of Famen jäsentä (Yzerman, Lidström, Fedorov, Shanahan, Hull, Robitaille, Hasek, Igor Larionov, Chris Chelios), ja mestaruuden jälkeen eläkkeelle jäänyt päävalmentaja Scotty Bowman oli kymmenes.

Red Wings voitti runkosarjan 27 ensimmäisestä ottelustaan 22, oli runkosarjan paras joukkue ja Presidents' Trophyn voittaja 116 pisteellään. Yksi sen vahvuuksista oli tasaisuus, sillä henkilökohtaisia palkintoja pisteistä tai maaleista ei tullut - mutta ei niitä kukaan jahdannutkaan, sillä tavoitteena oli vain joukkueen saavuttama mestaruus.
Shanahan, Fedorov, Hull, Lidström ja Robitaille saavuttivat runkosarjassa 50 tehopisteen rajan. Lidström oli puolustuksen vahva ankkuri, Tomas Holmström teki tuhojaan vastustajan maalin edessä, professori Larionov takoi ylivoimapisteitä ja Grind Line -nimen saanut Kris Draperin, Darren McCartyn ja Kirk Maltbyn kenttä pysäytti vastustajat mennen tullen. Tulokashyökkääjä Pavel Datsjuk puolestaan väläytteli taituruuttaan ja antoi esimakua tulevista kausista.
Pudotuspeleissä Hull keräsi joukkueestaan suurimman maalipotin (10), ja Cheliosilla oli paras plus-miinuslukema +15. Hasek pelasi kaikki 23 ottelua (16-7) torjuntaprosentilla 92,0 ja päästettyjen maalien ottelukohtaisella keskiarvolla 1,86.
Yzerman muisteli mestaruusjoukkuetta vuonna 2009, kun hänet aateloitiin Hall of Famen jäseneksi.
- Kaikki neljä ketjua pystyivät tuottamaan tulosta, hän nimesi kauden 2001-02 menestykseen eniten vaikuttaneen tekijän.