Kaikkien aikojen mestarit: 1992 Pittsburgh Penguins

Heinäkuussa NHL.com/fi muistelee menneiden vuosikymmenien parhaita Stanley Cup -mestarijoukkueita liigan laajennusvuodesta 1967 lähtien. Tällä kertaa luomme katsauksen vuosiin 1991-2000.

Mario Lemieux'n selkä vihoitteli koko kauden 1991-92 pahasti, ja hän pystyi pelaamaan vain 64 ottelua runkosarjassa. Toisinaan hänen selkänsä oli siinä kunnossa, että hän ei itse pystynyt edes sitomaan luistimiensa nauhoja.
Mutta taidolla ja tahdolla Lemieux kipparoi Pittsburgh Penguinsin toiseen peräkkäiseen Stanley Cup -mestaruuteen, kun Chicago Blackhawks kaatui finaalisarjassa puhtaasti 4-0. Hän oli sivussa osan playoff-otteluista, mutta pokkasi silti pudotuspelien arvokkaimman pelaajan palkinnon iskettyään 15 otteluun tehot 16+18=34.
Lemieux'n mielestä Conn Smythe Trophy olisi kuulunut Penguinsin maalivahti Tom Barrassolle.
- Tom Barrasso pelasi loistavasti. Hän oli avainasemassa meidän Cup-voitossamme, Lemieux totesi finaalisarjan jälkeen.
Eikä Conn Smythe ollut Lemieux'n ainoa henkilökohtainen palkinto. Hän voitti runkosarjan pistepörssin ja Art Ross Trophyn tehtyään 64 ottelussa 44+87=131 tehopistettä. Toiselle sijalle liigan pistepörssissä ylsi Lemieux'n joukkuekaveri Kevin Stevens, joka nakutti 80 otteluun tehot 54+69=123.

Tocchet oli mestaruusjoukkueesta puuttunut pala
Kun kauden 1991-92 runkosarjaa oli jäljellä noin neljännes, näytti siltä, ettei hallitseva mestari Penguins ehkä pääse mukaan kevään pudotuspeleihin. GM Craig Patrick tuskaili muhkeiden pelaajasopimusten kanssa, joukkue ei ollut kunnolla toipunut päävalmentajansa Bob Johnsonin yllättävästä poismenosta ja sopeutuminen Scotty Bowmanin täysin erilaiseen valmennustyyliin vei aikansa. Bowman oli palkattu jo vuonna 1990 joukkueen pelaajakehityksen johtajaksi, mutta hän siirtyi päävalmentajaksi, kun Johnson sai harjoitusleirin aikaan syöpädiagnoosin ja menehtyi marraskuussa.
Bowmanin apuvalmentaja Pierre McGuire muisteli Hockey Newsille, kuinka joulun 1991 alla Bowman piti harjoituksissa omanlaisensa kannustuspuheen.
- Kaverit, voitamme Cupin uudestaan, mutta jotkut teistä pelaavat kuin ette kuuluisi joukkoon. Tuskin kukaan haluaa olla se kaveri, joka katselee kotisohvaltaan, kun me muut nostelemme kesäkuussa kannua ilmaan, oli Bowmanin selkeä viesti.

Myös GM Patrick kuuli Bowmanin sanoman, sillä helmikuussa hän kauppasi rohkeasti tulevan Hockey Hall of Fame -pelaaja Mark Recchin ja Brian Benningin Philadelphia Flyersiin. Toiseen suuntaan matkasivat Rick Tocchet, Kjell Samuelsson ja maalivahti Barrasson avuksi Ken Wregget.
Uusista pelaajista vahvimmin Penguinsin menestykseen vaikutti Tocchet, joka antoi aina kaikkensa voiton eteen. Ehkä merkittävin ilta oli 15. maaliskuuta Chicagossa. Kiekko osui ottelussa Tocchetin kasvoihin, ja hänen leukansa murtui. Hän kävi kopissa paikkauttamassa haavansa, palasi jäälle astronautin kypärää muistuttava suoja päässään ja latoi kaksi maalia.
Penguinsilla oli siihen mennessä ollut jo syvyyttä, sillä esimerkiksi keskikaistalla ykkönen oli Lemieux, kakkossentterinä Ron Francis ja Bryan Trottierin tasoiselle pelaajalle irtosi vain kolmossentterin paikka.
Joukkueeseen oli ladattu myös hurja määrä taitoa, ja Stevens oli sitten ihan oma lukunsa. Hän oli kirjaimellisesti voimahyökkääjä, sillä hän takoi runkosarjassa Penguinsin suurimman maalipotin 44 ja kovimmat jäähyminuutit 254. Intohimoista voitontahtoakin oli, mutta juuri sitä Tocchet toi joukkueeseen huimasti lisää.

Lemieux ja Jagr käänsivät finaalisarjan suunnan
Penguins teki lopulta liigassa eniten runkosarjamaaleja (343) ja eteni pudotuspeleihin, mutta meinasi törmätä heti ensimmäisellä kierroksella Washington Capitalsiin. Washington johti ottelusarjaa voitoin 3-1, mutta joutui taipumaan seiskapelissä. Sen jälkeen Penguins pudotti jatkosta New York Rangersin (4-2) ja Boston Bruinsin (4-0).
Penguins oli seitsemän ottelun voittoputkessa finaalisarjan alkaessa, vastustaja Blackhawks yhdentoista.
- Hawks lähti finaaleihin 11 ottelun voittoputkessa, joten vastakkain oli kaksi todella kuumaa joukkuetta. Ensimmäisen ottelun voitto oli äärimmäisen tärkeä, Bowman totesi ottelun jälkeen.
Hetken näytti siltä, että Blackhawks vie avausottelun nimiinsä miten tahtoo. Chicago johti toisen erän puolivälissä jo 4-1 ennen kuin toista kauttaan NHL:ssä pelannut Jagr ja Lemieux käänsivät ottelun ja kenties koko finaalisarjan suunnan.
Lempinimen Mario Jr. saanut Jagr väläytti 4-4 maalissa, mitä Penguins voi häneltä odottaa. Jagr harhautti kolme Chicagon pelaajaa ja ohitti Ed Belfourin rystylaukauksella.

• Näytti siltä, että ilmiömäisesti kiekkoa hallinnut Jaromir kiersi kolme omaa kaveria ja kaikki vastustajan kaverit kolme kertaa, Trottier naurahti vuosia myöhemmin.
  Vajaat viisi minuuttia myöhemmin Lemieux iski ylivoimalla tilanteeksi 5-4, kun peliaikaa oli jäljellä 13 sekuntia, ja Chicago oli lyöty. Ottelun jälkeen Bowman myönsi, että tappio olisi ollut todella kova paikka.
  Finaalisarjan toisen ottelun Penguins vei nimiinsä 3-1, ja Lemieux merkkautti kaksi maalia. Kolmannen ottelun 1-0 voitossa ainoan osuman iski Stevens. Neljännessä ottelussa selkä seinää vasten pelannut Chicago pyristeli vastaan, ja seitsemän ensimmäisen peliminuutin jälkeen tilanne oli tasan 2-2. Sitten Lemieux alkoi tehdä pesäeroa Blackhawksiin, ja Tocchet sekä Larry Murphy seurasivat. Francis viimeisteli ottelun sekä finaalisarjan ratkaisseen 6-5 maalin.
  Neljäs finaali oli merkittävä liigan historiassa, sillä se oli kautta aikojen ensimmäinen kesäkuussa pelattu NHL-ottelu. Penguinsille ottelu merkitsi uusittua mestaruutta, ja Lemieux, Francis, Trottier, Joe Mullen, Paul Coffey sekä Larry Murphy antoivat vahvat näytöt tulevaa kunniagalleria Hall of Famen jäsenyyttä varten, Bowmanista puhumattakaan.
  Sata vuotta ensimmäisen Stanley Cupin jakamisen jälkeen Lemieux nosti kannun ilmaan, ja Kanadan Nova Scotiassa muuan 4-vuotias Sidney Crosby päätti, mitä hän haluaa tehdä isona.