Winnipeg on tottunut jääkiekkoon ulkoilmassa

- Aina neuvotaan pukeutumaan kerroksittain, koska sen sanotaan suojaavan kylmältä, mutta kahdesta sukkaparista ei ole mitään hyötyä.

- Ja vaseliinia kasvoihin? Se on toinen tarina. Eihän se auttanut yhtään kovassa viimassa. Vaseliinia naamassa, OK, mutta ulkona oli silti jäätävän kylmää, eikä rasva juuri auta. Hyvin pian tajuaa, että kaksi sukkaparia päällekkäin on itse asiassa typerä idea, koska silloin jalat eivät pysty hengittämään. Mitä ohuempi pari sitä paremmin jalat pysyivät lämpimänä.

Winnipeg Jets ja Edmonton Oilers pelaavat sunnuntaina kanadalaisen puolustajalegendan Tim Hortonin mukaan nimetyn ulkoilmaottelun Investors Group Field -stadionilla, eikä lämpimänä pysyminen ole mikään ongelma, sillä lämpötilan on ennustettu olevan viiden lämpöasteen tienoilla.

Mutta lämpimänä pysyminen on olennainen osa elämää, jos on kasvanut Winnipegissä ja nuoruusvuosinaan pelannut jääkiekkoa ulkojäällä.

Sää voi joskus olla arktisen kylmä, mutta sen ansiosta on jäätä.

- Me olemme siitä onnellisessa asemassa, että talvemme ovat tarpeeksi pitkiä ja kylmiä, jotta meillä voi olla jääkiekkokaukaloita ulkoilmassa, Winnipegistä kotoisin oleva Chicago Blackhawksin kapteeni Jonathan Toews muistutti.

- Talvi kestää pitkään, mikä on nykyisin aika harvinaista monissa paikoissa.

Keanen varhaisimmat lapsuusmuistot ovat luistelemista ja pelaamista kahdella ulkojäällä, joita oli kaikkiaan seitsemän hänen muistikuvansa mukaan kävelyetäisyyden päässä hänen kodistaan. Kaupungin virallisten tilastojen mukaan kaupungissa oli kaikkiaan 205 ulkojäätä.

Kaupungin virallisiin lukuihin on laskettu kaikki ulkojäät, mukaan lukien nuorisokeskukset, joissa monissa oli kaksi tai kolme jäädytettyä pelipaikkaa, sekä koripallo- ja tenniskentät, joille laskettiin vettä ja annettiin pakkasen hoitaa loput.

Yksi suosituimmista ulkojäistä on Dakota Community Centre Sportsplex, joka oli Toewsille kuin toinen koti. Se ensimmäinen koti oli isä Bryanin takapihalle jäädyttämä kenttä.

- Olen kertonut tämän tarinan usein, mutta siitä kiekkourani alkoi, Toews naurahti.

- Olin tuntikausia pihalla joka ilta, ja minusta se on hieno tapa kasvaa. Eihän lapsi tietenkään pidä sitä itsestään selvänä, mutta ei sitä myöskään tajua, kuinka onnekas on, kun voi mennä ulos pelaamaan rakastamaansa peliä joka päivä. Joten siinä mielessä olin hemmoteltu.

- Viikolla olimme veljeni ja kavereitten kanssa ulkona tuntikausia joka viikko. Se oli hauskaa. Se oli hieno tapa oppia pelaamaan.

Monien winnipegiläislasten päivittäinen rutiini oli samanlainen; koulusta kotiin, läksyt valmiiksi niin pian kuin mahdollista, ruoka äkkiä kurkusta alas ja sitten jäälle.

- Jäälle pyrittiin aina kuuteen mennessä, ja siellä oltiin siihen asti kun valot sammutettiin kymmeneltä. sanoi Keane, joka pelasi 1161 NHL:n runkosarjan ottelua Montreal Canadiensissa, Colorado Avalanchessa, Dallas Starsissa, New York Rangersissa, St. Louis Bluesissa ja Vancouver Canucksissa.

- Ja sitä odotti koko päivän.

457 NHL-ottelua pelannut hyökkääjä Randy Gilhen sanoi, että ulkona pelaaminen "oli herkkupala".

- Muistan kuinka jalkani olivat monta kertaa jäässä (ulkona pelaamisen takia), ja äiti tai isä yritti hieroa jalkani lämpimäksi, tai sitten hypin ylös ja alas, että veri lähtisi kiertämään, muisteli Gilhen, joka voitti Stanley Cupin Pittsburgh Penguinsissa vuonna 1991.

- Se oli sitä aikaa. Kaiken aikaa harjoiteltiin ulkona. 15-vuotiaana junnuna joukkueeni harjoitteli ulkona kerran viikossa. Se ei tulisi kuuloonkaan nykyisin.

Mites se vaseliini kasvoissa, toimiko se?

- Vaseliini, joo, se oli hyvä juttu, totesi 53-vuotias Gilhen ja käytti samaa äänenpainoa kuin Keane.

- Oli rankkaa pelata ulkona, kun piti hyppiä ylös ja alas tai paukutella kantapäitä vastakkain koko ajan vaihtopenkillä ollessa. Oli pakko kokeilla kaikkia keinoja, että veri kiertäisi eivätkä jalat jäätyisi. Ja kiekkohanskojen alla piti olla tavalliset hanskat.

Kokemus oli kylmä, mutta silti kukaan ei vaihtaisi pois päivääkään. Ei, vaikka joskus teki tiukkaa.

- Joskus kävelin hyvin hitaasti ja varovasti kotiin, koska kylmettyneet jalat olivat niin arat. Kotona sitten lämmittelin jalkoja hellan ääressä, ja niitä alkoi pistellä. Ennen pitkää jalat olivat sulaneet, ja kaikki oli taas hyvin.

- Se nyt vain oli osa pelaamista.

- Ja anna olla jos lauoit suojaverkon yli. Silloin sait itse painua upottavaan lumeen etsimään kiekkoa, koska niitä ei todellakaan ollut montaa. Välillä käytiin sisällä lämmittelemässä, juomassa monesta erilaisesta limsasta sekoitettua juomaa ja syömässä askillinen karkkia. Ja ei kun takaisin ulos.

Kyseessä oli paljon muutakin kuin se, että oppi pelaamaan jääkiekkoa. Näin vakuutti Jordy Douglas, joka pelasi 268 NH-ottelua Hartford Whalersissa, Minnesota North Starsissa ja Jetsissä.

- Vietimme talvisin jäällä joka ikisen hetken, 58-vuotias Douglas huomautti.

- Meille lapsille se oli paratiisi.

Tosiasiassa Winnipegin talvet ovat mainettaan parempia. Kyseessä on talvikaupunki, eikä asukkailla ja ulkojäillä pelaavilla lapsilla ole mitään ongelmaa, jos pakkasasteet ovat normaalin rajoissa, 10-20 Celsiusta. Erikseen ovat sitten päivät, jolloin hyytävä viima puhaltaa ja iltaisin pakkasta on 30 astetta.

- Winnipegillä on turhaan vähän huono maine, Keane arveli.

- En muista kenenkään pukeutuneen kevyesti ja vetäneet buutseja jalkaansa keskellä talvea, kun asuin ja pelasin Montrealissa. Sielläkin on kylmä, ja minusta kylmempi kuin Winnipegissä. Täällä 30 pakkasasetta ei tunnu missään. Sitä vain laittaa useamman kerroksen vaatteita päälleen. Montrealissa kymmenen pakkasastetta menee luihin ja ytimiin. Suoraan koko kehon läpi.

- Mutta hei, nyt puhutaan talvesta. Lapsena maan päällä ei olisi voinut olla parempaa paikkaa. Winnipegissä pelipaikkoja oli joka paikassa. Mitä muuta olisi voinut toivoa?