Millaisilla meriiteillä voi odotella valintaa Hockey Hall of Fameen?

Keskiviikkoisin tutkimme tilastoja, analysoimme joukkueiden tilanteita, vertailemme pelaajia ja kaivelemme kummajaisia rivien välistä. Tällä kertaa tarkastelemme Hockey Hall of Famen jäseniksi kutsuttujen kiekkoilijoiden uratilastoja ja pohdimme, millaisiin saavutuksiin aateloitujen on pitänyt uransa aikana yltää.

Jäsenyys Hockey Hall of Fame -kunniagalleriassa on korkein huomionosoitus, joka pelaajalle on tarjolla. Sen korkeampaa henkilökohtaista kunniaa kiekkoilija ei voi saada.
Ensimmäiset jäsenet nimettiin heti sodan jälkeen eli vuonna 1945, kaksi vuotta Hockey Hall of Famen perustamisen jälkeen. Wayne Gretzky aateloitiin - yllätys, yllätys - vuonna 1999. Pelinumeron lisäksi se oli vuosi, jolloin 893+1 963=2 857 pistettä pelaamissaan 1 487 ottelussa kerännyt Gretzky lopetti uransa. Tavallaan uran päättymisen ja valinnan välissä pitää olla vähintään kolme vuotta, mutta "The Great Onen" kohdalla tehtiin poikkeus.
Lisää aiheesta: [Entiset NHL-tähdet ovat nyt aatelisia Jääkiekkoleijonia\]
Gretzky on tietysti poikkeus ja oma lukunsa tällä planeetalla ja koko kiekkouniversumissa. Hänen asettamiinsa standardeihin ei yllä kukaan, mutta modernin "Hall of Famerin" muotokuvaa piirrettäessä on muutenkin tarkoituksenmukaista rajata tarkastelu 2000-luvulla nimettyihin pelaajiin.
Tällä vuosituhannella Hall of Fameen on valittu 59 jääkiekkoilijaa.
Vuonna 2000 kunnian saivat Joe Mullen ja Denis Savard, viime vuonna uusia aatelisia tuli viisi: Teemu Selänne, Save Andreychuk, Danielle Goyette, Paul Kariya ja Mark Recchi. Tämä arvostettu seitsikko ja 52 muuta kunnioitettua pelaajalegendaa muodostavat niin arvovaltaisen joukon, että heidän meriittejään ja uratilastojaan tarkastelemalla voidaan luoda sangen yleispätevä arvio siitä, millaisilla saavutuksilla voi haaveilla paikasta Hockey Hall of Famessa.

Vuonna 1957 syntynyt Joe Mullen oli 43-vuotias saadessaan kunnian. Kolminkertainen Stanley Cup -voittaja pelasi 17 kautta kestäneellä NHL-urallaan 1 062 runkosarja- ja 143 playoff-ottelua ja saavutti ensimmäisenä yhdysvaltalaispelaajana 500 maalin ja 1 000 tehopisteen haamurajat. Koko uran laskuri pysähtyi runkosarjojen osalta lukemiin 502+561=1 063. Koska otteluja kertyi 1 062, on helppo laskea, että Mullen ylsi urallaan piste per peli -tahtiin.
Niin ylsivät myös pitkäaikaisen tutkaparin muodostaneet Selänne ja Kariya. "Finnish Flashin" saldo runkosarjassa oli 1 451 ottelua ja 684+773=1 457 tehopistettä, pudotuspeleissä 130 kamppailua tuottivat 44+44=88 pistettä. Aisapari Kariya aateloitiin neljä vuotta Teemua nuorempana, mutta myös hänen ottelukohtainen pistekeskiarvonsa osoitti, että kovin laimeilla tehoilla valintaan ei voi yltää. Kariya pelasi NHL-urallaan 989 ottelua ja teki niissä 402+587=989 pistettä, joten pistekeskiarvo on tasan yksi per peli. Pudotuspeleissä (46 ottelua, 16+23=39 ja 0,89 pistettä/ottelu) Kariyan tahti oli jopa Selännettä (0,68) kovempi, olkoonkin että ottelumäärä oli suomalaista ystävää selvästi pienempi.

Ensimmäiset naiset, Cammi Granato ja Angela James, valittiin Hockey Hall of Fameen vuonna 2010. Viime vuonna aateloitu Danielle Goyette pelasi kolme olympiaturnausta ja voitti kaksi kultaa. Tänä vuonna ehdolla on ensi kertaa Hayley Wickenheiser, joka muistetaan myös siitä, että hän herätti valtavaa mediahuomiota Suomen lisäksi Pohjois-Amerikassa pelattuaan miesten sarjassa Kirkkonummen Salamoissa.
Naisten rima on ollut yhtä lailla korkealla - tai hilattu jopa ylemmäs - kuin miesten, mutta uratilastojen osalta NHL-saavutusten vertaaminen partakasvoisten kollegoiden saavutuksiin on hankalaa. Sarjapelaamisessa ottelumäärissä on toki iso ero.
Eroa on tietysti myös miehiltä vaadituissa saavutuksissa, jos vertailua tehdään pelipaikoittain. Piste per peli -tahtia ei toki ole merkitty hyökkääjillekään vähimmäistasoksi, mutta puolustajilta vaaditaan miltei yli-inhimillistä uraa, jotta ovi Torontossa sijaitsevaan kunniagalleriaan aukeaisi.
Tuoreimmat uutiset maailman parhaan jääkiekkosarjan tapahtumista tarjoaa [@NHL\_fi]
Vuonna 2015 aateloitiin kolme puolustajaa: osin porilaistaustainen kanadalaispakki Chris Pronger, käsittämättömän komean uran pelannut ruotsalainen Detroit-ikoni Nicklas Lidström ja amerikkalaislegenda Phil Housley. Heidän mittavia urapolkujaan tarkastelemalla voi vahvistaa kaksi asiaa: Stanley Cupin voittaminen ei ole ehdoton edellytys valinnalle, mutta ottelumäärän on syytä olla nelinumeroinen ja pistekeskiarvon korkea, vaikka perinteisen puolustajan ydintehtäviä onkin oman pään varjeleminen.
Lidström kuuluu "kolmen kullan kerhoon" eli hän on voittanut Stanley Cupin (neljästi) sekä olympia- ja MM-kullan. Hän urakoi NHL:ssä 1 564 runkosarjaottelua ja keräsi niissä 1 142 pistettä, jolloin ottelukohtaiseksi pistekeskiarvoksi tulee 0,73.
Myös Pronger on kolmen kullan kerhossa. Yhden Stanley Cupin tuonut NHL-ura kesti 1 167 runkosarjaottelua ja tuotti 157+541=698 pistettä (0,60 per ottelu) ennen kuin päättyi Philadelphia Flyersin kapteenina vammoihin hieman ennenaikaisesti kaudella 2011-12.

Entä kolmas pakki eli Housley?
Esimerkkikolmikon vanhin keräsi 1 495 NHL-ottelussa 1 232 pistettä (0,82 per ottelu) ja oli vuoteen 2007 ja Mike Modanon saavutuksiin asti eniten NHL:ssä pisteitä tehnyt amerikkalaissyntyinen pelaaja. Housley ei kuitenkaan ollut puhdasverinen puolustaja, sillä hän pelasi urallaan pitkiä jaksoja myös hyökkääjänä. Samanlainen tausta on Gordie Howen aateloidulla pojalla Markilla. Myös hän ehti viilettää hyökkääjänä ennen pakiksi vakiintumistaan.
Housleyn uraan toki liittyy toinenkin mutta-sana: Hänet valittiin Hall of Fameen, mutta Stanley Cupia Housley ei kunniakkaalla urallaan koskaan voittanut.
Millainen urakaari vaaditaan Hall of Fameen nousevilta kenttäpelaajilta? Jos halutaan yhden sanan vastaus, se on "mittava". Useammalla sanalla saman voi todeta näin: pitkä ura, 1000+ ottelua, kovat henkilökohtaiset tilastot ja vahva joukkuemenestys pohjustavat aateliseksi julistamista.
Entäpä 2000-luvulla aateloidut maalivahdit? Heitä on yhteensä kuusi: Martin Brodeur (valintavuosi 2018), Rogie Vachon (2016), Dominik Hasek (2014), Ed Belfour (2011), Patrick Roy (2006) ja Grant Fuhr (2003).

Mikä veskareita yhdistää tai erottaa? Kuusikon "outo lintu" on vuonna 1945 syntynyt Vachon. Kolminkertainen Stanley Cup -vahti aateloitiin vuonna 2016 ikämiehenä ja nimenomaan pelaajana, vaikka takana oli tuolloin jo kunniakas ura myös GM:nä.
Maalivahdeilla vaatimuslistalla tuntuu olevan kannun nostelemisen lisäksi myös Vezina-valinta ja komea voittosaldo. Esimerkiksi Belfour voitti Vezina Trophyn kahdesti, Stanley Cupin Dallas Starsissa 1999 ja torjui 18 kautta kestäneellä urallaan voiton 484 runkosarjaottelussa. Hasekilla Vezina-titteleitä on käsittämättömät kuusi ja meriittejä muutenkin hämmentävä määrä olympiavoitosta kahteen Stanley Cupiin ja yli 700 torjuttuun NHL-otteluun (voittoja 389).
Ne ovat kivikovia meriittejä. Ja jos muodostetaan yksittäistapauksista kokonaiskuva, ilman niitä ei vielä toistaiseksi ole aateloitu ketään.
Valitsematta on jäänyt moni - mutta se on jo eri artikkelin aihe.