Skip to main content

Näkökulmavääntö: Pelaaminen paineiden alla

NHL.com/fi:n raati ruotii tällä viikolla pelaajiin kohdistuvia odotuksia eri NHL-kaupungeissa

Teksti NHL.com/fi @NHL_fi

NHL.com/fi:n asiantuntijat keskustelevat taalakaukaloiden ajankohtaisimmista aiheista lauantaisin koko kauden 2019-20 ajan. Tällä kertaa ruoditaan, millaisia haittoja ja hyötyjä on pelaamisesta kovissa kiekkokaupungeissa, joissa pelaajien hartioille voidaan lastata hurjat odotukset.

Jotkut jääkiekkoilijat ovat tutun sanonnan mukaan paineen alla parhaimmillaan ja yltyvät kaukalossa sitä suurempiin sankaritekoihin, mitä enemmän heillä on vastuuta kannettavanaan. Toiset taas eivät koskaan saavuta täyttä potentiaaliaan valokeilan kirkkauden sokaistessa etenemisen kehityspolulla ja jättimäisten odotusten taakan painaessa hartiat kyyryyn.

Perinteisessä kiekkokaupungissa verkkoja heiluttava mailavirtuoosi tai jykeviä taklauksia jakeleva pakkikolossi voi nousta lähes puolijumalan asemaan. Toisaalta alisuorittavasta pelaajasta voi tulla fanien sylkykuppi, jonka niskoille vyörytetään koko joukkueen rämpiminen.

Mutta missä sijaitsee maailman parhaan jääkiekkoliigan pahin painekattila? Ja millaisia hyötyjä ja haittoja kovien paineiden alla pelaamisesta on? Annetaanpa NHL.com/fi:n asiantuntijoiden kertoa mielipiteensä.

 

[Lisää aiheesta: Maple Leafs ammentaa energiaa valmentajanvaihdoksesta]

 

Varpu Sihvonen:
Painekattilassa pelaamisesta tulee ensimmäisenä mieleen kolme NHL-areenaa: New York Rangersin Madison Square Garden, Montreal Canadiensin Bell Centre ja Boston Bruinsin TD Garden. Pelaajasta itsestään on sitten kiinni, kuinka hän käsittelee puristavan tilanteen kaukalossa ja sen ulkopuolella. Onko se uhka vai mahdollisuus.

Tietysti sekin vaikuttaa, onko pelaaja viimeisten varauskierrosten löytö eli odottamaton yllätys, vai kohinalla ja kovien odotusten saattelemana NHL:ään saapuva kärkivaraus.

Rangersin maalivahti Henrik Lundqvist on oiva esimerkki pelaajasta, joka nauttii huomiosta sekä paineesta ja osaa kääntää sen voitokseen. Tosin hän onnistui livahtamaan salaa parrasvaloihin, sillä kuka odotti yhtään mitään seitsemännellä kierroksella 205. pelaajana varatulta maalivahdilta? Todennäköisesti ei kukaan muu kuin hän itse.

Lundqvist joutui kauden 2005-06 kolmannessa ottelussa maalille loukkaantuneen Kevin Weekesin tilalle. Tappiohan siitä tuli, mutta muutama päivä myöhemmin hän torjui kotivoiton itse Martin Brodeurista ja New Jersey Devilsistä. Muutama päivä lisää, ja hän nollasi kotona Florida Panthersin. New York Post antoi hänelle lempinimen King Henrik, Kuningas Henrik, ja vuosisadan rakkaustarina Rangers-fanien ja kuninkaan välillä oli roihahtanut liekkeihin.

Nyt 37-vuotias Lundqvist on sen jälkeen voittanut henkilökohtaisia palkintoja, kipuaa koko ajan liigan maalivahtien kaikkien aikojen tilastoissa ja on valloittanut paikan New Yorkin sosiaalisessa elämässä. Hänellä on oma ravintola, hän soittaa samassa bändissä tennisässä John McEnroen kanssa ja esiintyy mallilehtien kansissa.

Kuningas Henrik otti omakseen median, kaupungin ja fanit, jotka voivat rakastaa pelaajaa yltäkylläisesti tai raadella hänet riekaleiksi saavutuksista huolimatta. Hän osaa imeä vaativasta kiekkokaupungista itseensä energiaa ja jalostaa sen huipputorjunnoiksi.

Lundqvist on saavuttanut jo lähes kaiken, mutta yksi puuttuu: Stanley Cup -sormus. Hän on toistuvasti sanonut, että haluaa voittaa sen vain New Yorkissa eikä halua lähteä muualle tavoittelemaan mestaruutta. Se on mannaa fanien korville.

Rangers näyttää jo sovittelevan kuninkaan viittaa tulokashyökkääjä Kaapo Kakon harteille, ainakin siitä päätellen, kuinka paljon hänen kasvonsa näkyvät seuran mainoksissa. Viime kesän kakkosvaraukselta odotetaan paljon, ja hän itse vaatii itseltään vähintään yhtä paljon - ja nauttii parrasvaloissa pelaamisesta. Hänenkin kohdallaan vaativa ympäristö näyttää olevan mahdollisuus.

Toni, mitä sanot, auttaako rakkaussuhde fanien sekä media kanssa sopimusneuvotteluissa?

Toni Rajamäki:
Varpu heitti mielenkiintoisen kysymyksen. Auttaako rakkaussuhde fanien ja median kanssa sopimusneuvotteluissa? Sillä on varmasti jonkinlainen merkitys, sillä fanit tulevat katsomaan kiinnostavia pelaajia. Fanien ja median huomion saa joko vakuuttamalla jäällä tai olemalla mielenkiintoinen persoona jään ulkopuolella. Seuralegendoista halutaan pitää kiinni, vaikka pelaajan taso olisikin hieman laskenut. Heidän markkina-arvonsa on iso tekijä jatkosopimusneuvotteluissa. Myös näkyviä persoonia halutaan organisaatioon. Miettikääpä, kuinka paljon esimerkiksi P.K. Subban on tuonut näkyvyyttä New Jersey Devilsille.

Pelilliset ansiot ovat aina keskiössä sopimuksia tehdessä, mutta on turha kuvitella, ettei seuroissa mietittäisi myös kaukalon ulkopuolisia tekijöitä.

Alkuperäisessä kysymyksessä tiedusteltiin, millaisia hyötyjä ja haittoja painekattilassa pelaaminen tuottaa. Varpu nosti esiin Lundqvistin, joka on hyvä esimerkki siitä, miten isolla kiekkoalueella pelaaminen on käännetty voimavaraksi. Vastakohtia löytyy kuitenkin paljon, ja uskoisin etenkin nuorten suurlupausten saavan siitä enemmän haittaa kuin hyötyä.

Rangersin Kaapo Kakko on tällä hetkellä tässä kovassa mankelissa. NHL-uran alku ei tyydyttänyt moniakaan, mutta onneksi hän säästyi pahimmalta kuralta. On kuitenkin helppo kuvitella, että alku oli henkisesti erittäin raskas nuorelle suomalaiselle.

Raskasta on ollut myös Jesse Puljujärvellä, joka vietti kolme ensimmäistä NHL-kauttaan fanaattisessa Edmontonissa. Suurella kohulla seuraan tullut Puljujärvi ei vastannut odotuksiin, ja palaute oli sen myötä hyvinkin rajua. Puljujärvelle ja monelle muulle nuorelle suurlupaukselle olisi parempi aloittaa NHL-ura jossain Arizonan aavikolla, jossa heidän jokaista liikettä ei seurattaisi suurennuslasilla. En sano, että se toisi automaattisesti menestystä, mutta ainakin se helpottaisi koko prosessia. Tämä ei tietenkään päde kaikkiin nuorukaisiin, sillä kaikki pelaajat ovat erilaisia. 

Jussi Lehmola:
Eivätköhän ne paineet ole täsmälleen samat kaikkialla. Ainakin minä olen kuullut jokaisen seuran kehuvan, että heidän faninsa ovat ne maailman parhaat. Eli varmaan kaikki kohtelevat myös pelaajiaan maailman parhaiten.

No, ehkä totuus on toinen. Ja on jokaisen pelaajan oma asia arvottaa, ovatko valtavia odotuksia kasaavat välillä ylikiihkeätkin fanit vai enemmän välinpitämättömät fanit niitä parhaita. Mutta näin ulkopuolelta katsottuna kyllä meininki on hulluinta Torontossa, missä fanien lisäksi painetta tuo valtava mediahuomio. Ei silleen, etteikö mediaa olisi muuallakin, mutta "jääkiekon pääkaupungissa" se tuntuu menevän sille kuuluisalle nextille levelille.

Toiset haluavat synnyinseutunsa paineet niskaansa. Kuten esimerkiksi Toronton esikaupungista kotoisin oleva John Tavares, joka valitsi Maple Leafsin vapaana agenttina toissa kesänä. Sopimuksen allekirjoitettuaan Tavares tviittasi itsestään lapsuuden kuvan, jossa hän nukkui Leafs-lakanoissa.

Toinen Toronton esikaupungin poika ja Leafs-fani Steven Stamkos päätti sen sijaan jäädä Tampa Bay Lightningiin kesällä 2016, kun oli tulossa täysin vapaaksi pelaajaksi. Tarinan mukaan kaikki Toronton pormestaria myöten yrittivät houkutella miestä kotiin, mutta Stamkos pysyi ainoassa tuntemassaan NHL-kodissa.

Kaikilla pelaajilla ei ole koskaan edes sitä valinnan vaihtoehtoa. Pitää mennä sinne, mistä työtarjouksia tulee. Ne, jotka saavat valita, eivät aina välitä siitä, miten iso valokeila heihin kohdistuu. Jos on varaa valita, niin useimmat varmaan lopulta pukeutuvat siihen paitaan, joka päällä kokevat saavansa parhaan mahdollisuuden nostaa Stanley Cup -pokaalia.

Vaikka pelaajakaupat ovat minulle aina olleet niitä kausien piristysruiskeita, niin tiettyjä pelaajia ei tarvitse kaupata. Siinä on erityistä tyylikkyyttä, kun edustaa samaa seuraa koko uransa ajan. Joko rauhallisemmilla seuduilla mukavan tasaista elämää viettäen tai sitten kiihkeimmillä alueilla tervaa ja höyheniä peläten.

Simo, mitä hallia sinä et haluaisi kodiksesi?

Simo Järvinen:
Kyllä joudun itsekin kääntämään katseet Kanadan suuntaan ja sanomaan, että Toronto on varmasti paikkana yksi haastavimmista, ellei jopa haastavin. Viimeaikaiset tapahtumat kertovat kaiken oleellisen kiekkohullun kaupungin toiminnasta. Odotusarvot urheilun saralla hipovat käsittämättömyyksien rajoja, ja ne laittavat pelaajien paineensietokyvyn taatusti koetukselle.

Mutta ne pelaajat, jotka pystyvät tulemaan Toronton mankelista voittajina ulos, ovat kovan kaliiberin ammattilaisia, joilla ulkoinen kuori ei jonkun yksittäisen kriitikon arvosteluista hajoa. Tässä kohtaa on pakko laittaa sinivalkoiset lasit päähän ja nostaa hattua Kasperi Kapasen ammattilaispolulle, joka johti kovan koulun kautta lopulta Maple Leafsin kärkiketjuihin.

Ihailen erityisesti pelaajia, jotka ovat pysyneet seurauskollisina vastoinkäymisistä huolimatta ja pystyneet nousemaan todelliseen tähtistatukseen. Toki pieni varausvuoro luonnollisesti nostaa odotuksia. Ensiksi mieleeni tulee Washington Capitalsin kapteeni Aleksandr Ovetshkin, joka sai hurjista maalimääristään huolimatta paljon lokaa niskaansa ennen kuin hänestä tuli Stanley Cup -voittaja. 

Ovetshkinista ei varmasti ollut ennen vuotta 2018 kiva katsella toistuvasti keväisin pilakuvia itsestään nostamassa golfbägiä ilmaan sen sijaan, että hän olisi ollut mukana taistelemassa yhdestä urheilumaailman himoituimmasta palkinnosta. Se loi venäläiskipparille nälän, joka kantoi yli alati kiristyvien paineiden.

Taalaliigan historia tuntee monia esimerkkejä, jolloin suuri mahdollisuus on jäänyt käyttämättä ympärillä vellovan mediahuomion ja fanien luomien odotusten takia. Kesällä jättisopimuksen New York Rangersin kanssa allekirjoittaneen Artemi Panarinin luistimenliikkeitä tullaan seuraavilla kausilla taatusti seuraamaan. On mielenkiintoista nähdä, onko miehestä lopulta Manhattanin sateentekijäksi vai onko se kenties tulevaisuudessa muuan turkulainen.

Mitä sanoo Petteri?

Petteri Ikonen:
No jos otan ensin kiinni Simon mainitsemasta Artemi Panarinista, niin en koe hänessä olevan ainesta Aleksandr Ovetshkinin kaltaiseksi sateentekijäksi. New York on aina New York, joten painekattila on vielä Washingtonia porisevampi. Eikä Panarin ole samanlainen liideri kuin Ovetshkin vaan näppärä taitokiekkoilija. Tosin Ovetshkinkin aikuistui vasta kolmekymppisenä ja käänsi lopulta vuosien paineet, odotukset ja pettymykset voimavarakseen. 

Annetaan toki Panarinille mahdollisuus. New York on isojen persoonien ja tarinoiden paikka. Henrik Lundqvist on pitkään ollut New Yorkin valojen paisteessa, ja häneltä varmasti löytyy vinkkejä toiselle eurooppalaiselle, kun väri- ja salamavalojen loiste pitää kestää.

Rangersin edellisestä mestaruudesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 25 vuotta, joten odotus kasvaa pian samoihin mittoihin kuin mikä se oli vuonna 1994 ennen mestaruutta. Se joukkue kasvoi Mark Messierin ja Esa Tikkasen johdolla jotenkin niin myyttisiin mittoihin, että Panarinin, Lundqvistin ja jopa Kaapo Kakon tekemisiä tullaan aina vertaamaan siihen joukkueeseen.

Yleisön antamat paineet ovat kaksipiippuinen juttu. On varmasti hienoa pelata siellä, missä palautetta tulee. Vaikka se olisi usein negatiivistakin. Se on kuitenkin merkki siitä, että joukkue kiinnostaa. Jossain eteläisissä osavaltioissa huomio on minimaalista, joten pelaajilla saattaa olla välillä ikävä negatiivisiakin reaktioita. Kyllähän välillä Floridan, Nashvillen, Arizonan, Carolinan ja taannoin Atlantan touhuissa oli melko valju maku. Nyt tosin Carolina nousi suosituksi viime kaudella, ja Nashvillen kauden 2016-17 menestys osoitti, että oma joukkue kiinnostaa. Harva edes muistaa tuollaisten kokemusten jälkeen, että touhu oli joskus päälleliimattua.

Otetaan vielä kiinni Torontosta. Jääkiekon Mekka on paha paikka. Mats Sundinilla voisi olla paljon kerrottavaa siitä, kuinka menestystä odotetaan jatkuvasti, mutta edes johtotähden jatkuva raataminen illasta toiseen ei menestystä tuo. Saku Koivun aikakauden Montrealissa oli myös paljon samaa. Odotukset olivat kovat ja perinteet valtavat, mutta menestys jäi puuttumaan.

Valtteri Tahkola:
Mielenkiintoista keskustelua, ei pääse mihinkään! Minä haluaisin nostaa tähän loppuun esille oman mielipiteeni painekattiloissa pelaamisesta nimenomaan pelaajan kannalta.

Lähtökohdat ovat toki kaikkien kohdalla erilaiset. Allekirjoitan sen ajatuksen, että jossain Arizonan hiekkalaatikolla on paljon rauhallisempi asetelma kehittyä eturivin pelaajaksi kuin esimerkiksi Torontossa. Se vaatii Kanadassa erilaisen mielenlaadun, mutta nykyään tuntuu siltä, että nuoret pelaajat ovat entistä valmiimpia isoihin haasteisiin jo nuorempana. Etenkin henkisesti!

Kakkoa, Jack Hughesia ja kumppaneita ajaa huimien pelitaitojen lisäksi eteenpäin samanlainen asennoituminen jääkiekkoa kohtaan. Halu voittaa, halu olla paras. Heidän kaltaistensa tapausten kohdalla kuuma painekattila voi oikeastaan tuoda lisää potkua peliesityksiin. He haluavat painekattilaan, koska siellä pärjääminen nostaa sinut täysin uudelle tasolle.

Ei sillä, nostan kyllä hattua kaikille kiekkotaiteilijoille, jotka pystyvät nousemaan miljoonien ihmisten eteen ja kantamaan samalla usean ihmisen unelmia harteillaan. Saattaisi olla meikäläiselläkin sormi suussa, jos hyppäisin nyt jonkun Connor McDavidin saappaisiin.

Katso lisää

NHL käyttää evästeitä, majakoita ja muita vastaavia verkkopalvelimia tietojen keräämiseen. Vierailemalla NHL:n sivustoilla tai käyttämällä muita verkkopalveluja hyväksyt niiden käytön. Lue lisää niiden käytöstä ja yksityissyyssuojasta täältä: Privacy Policy, Terms of Service sekä Cookie Policy.