113023 Marttie and Roby Jarventie Split

Kauden 2023-24 varrella vierailemme kerran kuussa suomalaisten kiekkoperheiden luona ja selvitämme, miten paljon tukea ja millaisia eväitä on tarvittu jälkikasvun NHL-unelman toteutumiseen. Tänään tapaamme Ottawa Senatorsia edustavan Roby Järventien, hänen vanhempansa Martin ja Emilian sekä pikkuveljet Emilin ja Maxin.

Kun kolme nuorta veljestä pitää hauskaa ja pelaa ulkojäillä jääkiekkoa, mielipahalta, kyyneliltä, kiukulta ja riitelyltä ei voi välttyä. Mutta samalla syntyy niin vahva side, etteivät edes tuhannet kilometrit pysty raapimaan siihen railoja, saati sitten katkaisemaan sitä.

– Kyllä me keskenämme yleensä soitellaan päivittäin ja kysellään, että miten menee tai miten pelit on menneet ja jupistaan niitä näitä. Jos ei pystytä soittamaan, niin vähintään laitetaan viestiä, kertoo Järventien veljeksistä keskimmäinen Emil, 18, joka on Tampereen Ilveksen Liiga-joukkueen sopimuspelaaja ja pelaa tällä hetkellä lainalla Kooveen Mestis-joukkueessa.

Veljeksistä nuorin Max, 14, edustaa Ilvestä U16 SM-sarjassa, mutta vanhin veli Roby, 21, on muuttanut tuhansien kilometrien päähän Pohjois-Amerikkaan ja pelaa AHL:n Belleville Senatorsissa. Hän teki NHL-debyyttinsä Ottawa Senatorsissa marraskuun alussa, ja toistaiseksi vyöllä on seitsemän ottelun verran NHL-kokemusta.

– Toivon, että me kaikki saataisiin jääkiekosta ammatti ja saataisiin pelata mahdollisimman pitkään. Siitä me on unelmoitu iskän jalanjäljissä. Toinen unelmani on se, että saisin joskus pelata samassa joukkueessa molempien veljieni kanssa. Se olisi tosi huikeaa, Pittsburgh Penguinsin viime kesänä varaama Emil paljastaa haaveensa.

OTT-MTL: Järventie karkaa läpi ja ampuu ranteella

Mikä on äidin ja isän unelma?

– Toivon vain, että pojat pysyvät terveinä ja saavat joka päivä tehdä sitä, mistä pitävät ja nauttivat, äiti Emilia kertoo oman haaveensa.

Martti-isän toiveet ovat hyvin samanlaisia.

– Kunhan vain pysyvät terveinä ja saavat tehdä sitä, mistä tykkäävät ja nauttivat.

Isoveli laittoi mailan käteen, kun pikkuveli nousi jaloilleen

Kolmikon isä, puolustaja Martti Järventie pelasi pudotuspelit mukaan lukien 966 SM-liigaottelua ja saavutti kaksi Suomen mestaruutta, 2001 (TPS) ja 2011 (HIFK). Uraan mahtuvat myös kausi 2007-08 Ruotsissa Mora IK:ssa sekä kausi 2001-02 Pohjois-Amerikassa, missä hän pelasi yhden NHL-ottelun Montreal Canadiensissa sekä 59 ottelua AHL:n Quebec Citadellesissa.

– En missään vaiheessa pyytänyt tai houkutellut poikia hallille. Ihan itse he halusivat sinne tulla. Seurasin alusta saakka sivusta, koska uskon siihen, että palo lajiin lähtee jokaisesta itsestään. Mutta siellä he ovat varttuneet, pyörineet hallilla ja pukukopissa isän ammatin perässä, hän muistelee vuosia, kun pienet pojat lähtivät iloisina äidin kanssa hallille ja olivat surullisia, kun piti lähteä takaisin kotiin.

Martti selittää Robyn päässeen ensimmäisenä jyvälle siitä, että on olemassa jääkiekon kaltainen laji, vanhin kun oli.

– Sitten kun Emil tuli kuvaan mukaan ja vähänkin vaan pysyi jaloillaan, niin isovelihän antoi heti mailan käteen. Sama juttu Maxin kanssa.

Pojat kokeilivat myös jalkapalloa ja salibandya, mutta jääkiekko oli heille ehdoton ykköslaji. Eikä kukaan juuri miettinyt pelipaikkaansa kaukalossa, sillä hyökkääjän tontti oli jokaiselle itsestäänselvyys. Maalinteko kun oli niin mukavaa.

– Olisin itsekin nuorempana halunnut olla hyökkääjä, mutta minut istutettiin pakin paikalle, Martti myöntää.

Sen verran hän on puuttunut poikiensa tekemiseen, että on varovasti suositellut heille hyökkääjänä pelaamista ehkä 18-vuotiaaksi asti ja sitten pelipaikan vaihtamista.

– Sen jälkeen voisi opetella pakin homman. Hyökkääjän taidot on jo olemassa, ja kun siihen opettelee luistelemaan takaperin, niin siinähän on kiekollinen pakki, jolle on tänä päivänä kysyntää. Mutta ei kiinnosta, hän nauraa.

Haastaminen muuttui iän mukana kannustamiseksi

Poikien isä tuumii, että kymmenen vuotta sitten veljekset lähinnä haastoivat toisiaan, mutta nykyään myös kannustavat ja arvostavat.

– Taistelu oli veristä silloin nuorempana. Pihapelit ja muut pelit päättyivät aina siihen, että joku tuli itkien kotiin. Nykyään on hieno nähdä, kuinka pojat tsemppaavat toisiaan. Totta kai siinä on kilpailuakin, mutta myös arvostusta ja kannustusta. He ovat iloisia toistensa puolesta, jos joku pärjää.

Järventiet jäädyttivät aikoinaan pihaan kentän, ja pelit saatiin pystyyn myös eteisessä tai olohuoneessa.

– Noilta ajoilta on mukavia muistoja, mutta myös jokunen hajonnut lamppu tai vastaavaa. Vahinkoja sattui, mutta kukaan jätkistä ei ole koskaan tunnustanut mitään.

Kylmettyneet varpaat ja sormet olivat hinta siitä, että pojat hioivat perustaitojaan pakkasessa.

– Ulkojäillä ne taidot kuitenkin opitaan, sillä joukkuetreeneissä toistomäärä on pieni. Kyllä siellä on vietetty aikaa, ja me vanhemmat on välillä istuttu lämpimässä autossa ja mietitty, että koskahan pojat malttaisi lähteä kotiin.

Roby vahvistaa isänsä kertomuksen siitä, että pientä riitaa oli, ja joskus kolmisin pelatessa käytettiin aika koviakin otteita. Hän otti usein Maxin joukkuekaverikseen Emiliä vastaan, joka taas tykkäsi pelata yksin.

Mutta olitko vanhimpana vastuullinen joukon johtaja?

– No joo... Miten sen nyt ottaa. Vähän olen koettanut huolehtia nuoremmista ja katsoa perään. Silti, vaikka pikkuveljet otti joskus hermoon. Jos Emil hävisi, hän meni aina äidin puheille, ja sitten minulle tuli sanomista. Minä sain niitä käytösrangaistuksia, Roby virnistää.

Sitten hän vakavoituu ja muistuttaa jääkiekon olevan iso osa heidän jokaisen elämää ja tuoneen koko perheen yhteen. Lähes jokainen päivä pyöri aikoinaan ja pyörii edelleen jääkiekon ympärillä, ja he kaikki rakastavat lajia.

–Iskä pelasi, ja siitä se lähti. Oli iso asia päästä iskän pukukoppiin pelien jälkeen. Joonas Korpisalo pelasi iskän kanssa samaan aikaan (Ilves 2013-14), ja on Joonaksen kanssa naureskeltu, että nyt me sitten ollaan samassa joukkueessa (Senators), Roby hymyilee.

OTT-FLA: Korpisalo venyttää patjansa kiekon tielle

Poikien ottelut jännittävät isää enemmän kuin omat pelit aikoinaan

Vähältä piti, ettei yksi veljeksistä valinnut toisenlaista pelipaikkaa, sillä Emil muistelee tykänneensä maalivahdin tontista, kun vielä pelattiin pikkukentällä. Mutta pikkukenttä loppujen lopuksi teki heistä kaikista hyökkääjiä.

– Kaikilla pelaaminen oli vähän sitä, että jäätiin hyökkäyspäähän ja välillä vilkuteltiin vanhemmille kesken pelin katsomoon. Yleensä hyökkäyspäässä odotettiin kiekkoa, ja sitten oltiin iloisia, kun sai kiekon lapaan ja pystyi tekemään maalin.

Emil vahvistaa sen, että Roby oli vastuullinen isoveli. Jos vanhemmat eivät olleet mukana ulkojäillä, Roby oli se, joka sitoi luistimien nauhoja ja otti luistimet pois, jos tuli liian kylmä.

– Hän oli tosi huolehtivainen ja on vieläkin. Roolimalli meille nuoremmille.

Emil kiittää myös äitiään, joka huolehti kolmesta rasavillistä pojasta isän peliuran aikana.

113023 roby jarventie OTT

– Iso kiitos äidille siitä, että hän on tuolla lailla ollut meidän elämässä ja huolehtinut meistä. Laittaa nykyäänkin aina tsemppiviestin, jos ei pääse katsomaan peliä.

Robyn vaikutus taitaa näkyä myös Maxin pelaamisessa, sillä kolmikon nuorimmainen ruotii, että hän on pelityyliltään enemmän Robyn kuin Emilin kaltainen.

– Hyökkäyspään pelaaminen ja veto on meillä samanlaisia, Max arvioi ja tavoittelee samaa, minkä isä ja isoveljet ovat jo saavuttaneet: jääkiekkoammattilaisuutta.

Martti ei enää pelaa tai valmenna vaan keskittyy poikiensa pelien seuraamiseen. Hän on huomannut, että se nostaa sykettä enemmän kuin pelaaminen.

– Poikien pelit jännittää enemmän kuin omat, hän huokaa – onnellisena.

Aiheeseen liittyvä sisältö