Predatorsin pitäisi olla valmis kannujahtiin, mutta onko se?

NHL:n 82 ottelun runkosarja on raadollinen ja lahjomaton kilpaurheilun muoto. Puolen vuoden kestävyyslaji koettelee kroppaa ja pääkoppaa - ja pudottaa yhtä vaille puolet joukkueista kesälomalle ennen kuin päästään itse asiaan, pelaamaan kannusta.

Playoff-paikkansa jo varmistanut Nashville Predators nähdään pudotuspeleissä jo viidettä kertaa peräkkäin. Kokenut miehistö on sisäistänyt tasaisuuden merkityksen: viisi viime kautta tuottivat 88, 104, 96, 94 ja 117 pistettä. Nyt 77 kierroksen jälkeen koossa on 92 pistettä, mikä antaa paikan Central-divisioonan kakkosena Winnipeg Jetsin kintereillä.
*** ***Lisää aiheesta: [Calgary ja Boston kohentelivat asemiaan]
Neljä aiempaa pudotuspelikevättä ovat antaneet kelpo kuvan Predatorsin potentiaalista. Kesän 2017 finaalipaikkaa seurasi vuosi sitten huikean vahva runkosarja. Se tuotti yllä mainitut 117 pistettä ja Presidents' Trophyn.
Räväkkää runkosarjamenestystä seurasi karmea pettymys. Predators toki pudotti Colorado Avalanchen playoffien ensimmäisellä kierroksella, mutta Jets katkaisi sapelihampaat konferenssin välierissä ja jätti paljon pohdittavaa kesäkuukausiksi.
Predatorsin GM David Poile on rakentanut ryhmäänsä viisaasti kuunnellen ja kunnioittaen pelaajistonsa toiveita. NHL:ssä on vakiintunut käytäntö perata mennyt kausi niin kutsutuissa exit-haastatteluissa ennen kesälomille - eli omatoimiselle harjoittelukaudelle - lähtemistä.
Pelaajien viesti Poilelle oli selkeä ja ymmärrettävä: jatkuvuudelle haluttiin jatkoa. Runko halusi yrittää uudestaan, ja se sille myös sallittiin.

Toki jatkuvuuden ylläpitäminen oli simppeliä myös sopimusteknisesti. Peräti 19 pelaajan sopimus oli jatkumassa, joten moukarin tai paperisilppurin käyttäminen olisi mennyt dollareilla mitattuna mutkikkaaksi.
Mutta oliko tai onko pysyvyydessä pitäytyminen kaava menestykseen? Ei välttämättä.
NHL:n lähihistoria antaa osviittaa vaikeuksista. Runkosarjan ykköseksi viime kaudella runnonut Predators oli lyhyellä seitsemän vuoden ajanjaksolla peräti neljäs joukkue, joka nousi runkosarjan ykköseksi Stanley Cup -finaalien jälkeisellä kaudella. Hyvin ei ole käynyt kenellekään.
Yksikään kolmesta aiemmasta loppuottelijasta - Vancouver Canucks (2011), Boston Bruins (2013) tai New York Rangers (2014) - ei ole päässyt edes näköetäisyydelle Stanley Cupista pokattuaan finaalirevanssia jahdatessaan Presidents' Trophyn.
Niinpä Poile täydensi joukkuetta juuri ennen pelaajasiirtojen takarajaa. Se saattoi olla fiksu veto, jolla mukavuusalueelle ajautumassa ollutta miehistöä tökittiin sopivan sisäsiististi. Rutiini ei saa tappaa räjähdysherkkyyttä.
Jo runkosarjan viime viikot ovat osoittaneet, että Mikael Granlundin ja toisen täsmähankinnan Wayne Simmondsin sisäänajo uusiin systeemeihin on vielä vaiheessa. Päävalmentaja Peter Laviolette luonnollisesti ylisti uusia hankintoja heti pelaajakaupan jälkeen, mutta muistutti samaan hengenvetoon kaukonäköisesti, että värväykset muuttavat väistämättä joukkueen sisäistä dynamiikkaa. Laviolette oli kaukaa viisas ja tiesi, mistä puhui.

Nelosketjuun istutettu Simmonds on nähty kokoonpanossa 12 kertaa, ja tuloksena on toistaiseksi ollut vain 1+1 tehopistettä. Philadelphia Flyersissa roteva laituri iski 16 maalia ja keräsi 27 tehopistettä alkukauden 62 ottelussa. Nyt Calle Järnkrokin ja Rocco Grimaldin rinnalla vastuuta on lohjennut noin 13 ja puoli minuuttia ottelua kohden.
Granlundille löytyi tontti kakkosketjun vasemmalta laidalta Kyle Turrisin ja Craig Smithin rinnalta. Myös hänen osaltaan siirron jälkeinen aika on ollut uuden hakemista. Kolmen vuoden jälkeen myös pelipaikka on uusi, ja vasemmalle laidalle sopeutumisessa on ollut omat hankaluutensa. Kuusi viime kamppailua ovat menneet Granlundilta kiikaritehoilla, eikä 11 ottelun kokonaissaldo 1+3 ole sellainen, joka imisi puoleensa superlatiiveja.
Toki asiat on syytä ymmärtää raamittaa oikeaan perspektiiviin. Eniten ihmettelemistä on varmasti siinä uudessa tuttavuudessa, jonka suusta sanoja ei vielä kuulla. Työasioiden ohessa totuttelemista on ollut isäksi tulemisessa ja perheestä erossa olemisessa.
Ventovieraaseen organisaatioon sopeutumisessa on omat kommervenkkinsä Granlundin kaltaiselle kokeneelle ammattilaisellekin. Kaikki ei loksahda kohdalleen sormia napsauttamalla, olkoonkin että Predatorsin pukuhuoneessa oli jo entuudestaan vahva Suomi-edustus ja tutun kuuloista murretta. Nelikosta Pekka Rinne, Juuse Saros, Miikka Salomäki ja Granlund vain Saros on Oulun murteen osalta oppipoika.
Kaukalossa kieli on kuitenkin sivuseikka. Koska Predatorsin Ryan Johansenin johtama ykkösnyrkki ei kykene kantamaan joukkuetta yksistään, Turrisin kakkosketjulta on lupa odottaa enemmän.

Rikkonaisen kauden pelannut Turris on toistaiseksi saanut 50 ottelussa kokoon vain 7+15=22 tehopistettä, eivätkä Smithin 71 ottelun 19 maalia ja 34 pistettäkään ole kakkosketjujen vertailussa oho-osastoa - ainakaan positiivisessa valossa. Turrisin rinnalle mittatikuksi voi ottaa Jetsin kovasti kritisoidun Bryan Littlen, jonka 15 maalia ja 41 pistettä tuottavat taskulaskimella tarkistettuna tuhdimman pistekeskiarvon kuin Turrisilla.
Kuluva kausi on Predatorsille 20. NHL:ssä. Puheet kantrikaupungin yleisön urheiluymmärryksen ja jääkiekkokulttuurin vähäisyydestä jäivät jo viime vuosikymmenelle. Kaupungin yli 600 000 asukkaasta vain murto-osalla on omakohtaista kokemusta terien päällä taiteilusta, teränkäyttäjät on pitänyt pestata muualta.
Muualta maailmasta tulleet muukalaiset ovat tehneet Nashvillestä lätkäkaupungin. Seuraavaksi pitäisi tehdä tulosta. Tennesseen tuontityöläisten pitäisi tuoda menestystä ennen kuin runko ruostuu käsiin.
Aikaa on, mutta sitä ei ole hukattavaksi tai ensi kauteen säästettäväksi. Pudotuspelit käynnistyvät kahden viikon päästä. Ilman ihmeitä Predatorsin kannujahti alkaa St. Louis Bluesia vastaan pelattavasta ottelusarjasta.