Skip to main content

Niemisen ja Coloradon finaaleista 15 vuotta

Teksti Panu Markkanen / NHL.com

Aika rientää.

Se kuluu, kuluttaa ja kultaa.

Ajankulumisen huomaa kirkkaimmin menneitä merkkipaaluja muistellessa.

Lauantaina, toukokuun 21. päivänä tulee kuluneeksi tasan 15 vuotta siitä, kun Colorado Avalanche voitti konferenssifinaaleissa St.Louis Bluesin voitoin 4-1 ja eteni Stanley Cupin finaaleihin.

Joukkueessa taisteli myös Ville Nieminen.

Niemisellä ja Avalanchella oli takana seitsemän ottelun sarja Los Angeles Kingsiä vastaan pudotuspelien ensimmäiseltä kierrokselta.

- Meillä oli pelin tunne puserossa. Se, mikä teki denveriläisestä joukkueesta vahvan, oli se, että kun harjoittelimme 1800 metrin korkeudessa, niin Joe Sakic, Peter Forsberg, Rob Blake, Ray Bourque, Chris Drury, Adam Foote ja Alex Tanquay jaksoivat pelata 15-20 sekuntia pidempiä vaihtoja vieraissa. Siksi olimme vierasotteluissa niin vahvoja, kertaa Nieminen tuon kevään taustoja.

Joukkueen kovuus tulee ilmi jo Niemisen yllä luettelemassa listassa.

- Meillä oli aivan huippujoukkue. St Louis oli kova, mutta meillä oli silti materiaalietu. Meillä oli maailman huippupelaajia, mutta ei egoja. Puolustimme hyvin, ja peli oli tiivistä, hän sanoo.

Colorado joutui konferenssifinaaleihin ilman Peter Forsbergia, jolta oli revennyt Kings-sarjassa perna. Hänet paikkasi Avalanchen kakkosketjussa Drury. Laidoillaan pelasivat Nieminen ja Dan Hinote.

Colorado voitti kaksi ensimmäistä ottelua kotonaan, mutta hävisi kolmannen pelin toisessa jatkoerässä vieraissa.

- Stephan Yellellä oli kolmannen erän jatkoerässä avopaikka, mutta hän laukoi tyhjästä maalista ohi. Hän laittoi siinä kuvainnollisesti talonsa myyntiin, mutta osti neljännessä ottelussa isomman tilalle, kun teki sen ottelun jatkoerässä voittomaalin, maalailee Nieminen.

Avalanche ei siis antanut kolmannen ottelun tappion koitua käännekohdaksi sarjalle.

- Kolmannen ottelun jälkeen tuli mietittyä, että pääseekö St.Louis mukaan sarjaan, sillä kolmannesta ottelustahan sarjat yleensä vasta oikein alkavat. Heillä oli Pierre Turgeon, Scott Young ja Al MacInnis, ja sitä myöden hyvä ylivoima.

- Meillä oli kuitenkin kokenut joukkue ja rauhallinen mieli. Emme hätäilleet ollenkaan. Suoritusvarmuus ja itseluottamus olivat niin kovaa luokkaa, Nieminen kertoo.

Itseluottamuksen lähdettä kysyttäessä Nieminen vastaa kehotuksella.

- Katsokaa, montako vierasottelua voitimme runkosarjassa.

Niitä voittoja tuli pitkälti yli 20.

Ratkaisevaksi muodostuneen viidennen pelin Avalanche pelasi taas kotona Denverissä. Voitto tuli jatkoerässä maalein 2-1.

- Se ei ollut meiltä täydellinen peli, koska vastustajakin pelasi hyvin, Nieminen toteaa.

Nieminen kertoo omasta roolistaan koko sarjassa hyvin suoraan.

- Ensiksikin piti pelata jääkiekkoa. Osani oli karvata kovaa ja ajaa vastustajan iholle. Minulla oli kuitenkin onni olla tuloksentekoyksikössä, hän sanoo.

- Drury korvasi Forsbergin, jolloin hänen tehonsa putosivat hieman, mutta hän hoiti sentterin tehtävää ja pystyi myös ratkaisemaan pelejä, Nieminen kehuu hänen ja Hinoten keskellä pelannutta hyökkääjää.

Pelit pelin sisällä.

Siinäpä asia, jota pudotuspelimaisempia ei ole juuri ole. Näitä löytyi myös tästä sarjasta.

- Minulla oli selkeä työnkuva. Se oli olla heidän maalinsa edessä. Chris Prongerin kanssa, hän sanoo.

Kun mies mainitsee Prongeriin, mieleen nousevat heti mustelmat.

- Peli perustui vihaan. Siinä oli suoritusraivoa ja pelivihaa, jotka ovat pelistä nykyään osin jo poistuneet, mikä on osaltaan hyväkin asia, sillä jääkiekko on mennyt pelaavampaan suuntaan, Nieminen pohtii.

Nieminen tuli tunnetuksi tuonkin jälkeen siitä, että maaleja tuli maalin edestä, kun taas pitsaa sai pizzeriasta.

- Muistan elävästi maalineduskahakat. Kun niitä muistelee vaikkapa autolla pitkiä matkoja ajellessa niin se, mitä ihminen kaipaa on se, kun sai lyödä poikittaisella mailalla niin kovaa kuin pystyi.

Kun tuota lausetta jatkaa ajatuksella "Ja tiesi samalla, että…"

- Sieltä tulee kahta kovempaa takaisin, täydentää Nieminen lauseen.

Pronger ei ollut maineeltaan heppoinen kaveri, ja osoittautui kovaksi myös maalinedustalla.

- Kova kuin kivi, mutta ärsytettävissä. Se, mitä itse niissä tilanteissa tein, oli niitä asioita, joilla olen taloni rakentanut, Nieminen sanoo rauhallisena.

Aika myös kehittää, jos sen mukana uskaltaa kehittyä.

Näin on käynyt myös Niemiselle. Kaukaloiden raataja ja raastaja ottaa näinä vuosina ensiaskeleitaan jääkiekkovalmentajana, mutta 15 vuotta sitten puhuttiin aivan eri miehestä.

- Olin 24-vuotias ensimmäisen kauden tulokas. En tiennyt mistään mitään. En tuntenut epäonnistumisen pelkoa, sillä kaikki oli uutta. Pääsin elämään kaksi kuukautta täydessä flow-tilassa, hän tunnelmoi.

Kuulostaa kadehdittavalta olotilalta.

- Enpä tiedä, en ole tuota asiaa näin syvällisesti pohtinut, sillä se on mennyttä elämää, Nieminen sanoo.

Yksi tuon kevään tarinoista oli myös Stanley Cupin pelaaminen Boston Bruinsista siirtyneelle Ray Bourquelle.

- Hänelle pelaaminen oli viimeinen tekijä. Se hänen karriäärinsä tuoma rauhallisuus… Häntäkin varmasti jännitti, mutta hän pysyi coolina ja rauhoitti muita, Nieminen muistelee.

Lopulta Bourque oli se pelaaja, jonka Joe Sakic antoi tyylikkäästi nostaa Stanley Cupin ensimmäisenä.

Pokaalin, jonka Nieminenkin sai lopulta päänsä yläpuolelle.

Mutta se onkin sitten aivan oman juttunsa aihe.

Sekin on Niemiselle jo mennyttä elämää.

Katso lisää