Lindros sai viimeinkin kutsun Hall of Fameen

Eric Lindros myönsi, että vuosi toisensa jälkeen hän kyllä tiesi täsmälleen, milloin jääkiekon Hall of Famen valitsijakomitea kokoontui. Silti hän oli autossa vaimonsa kanssa matkalla kotiin, kun Hall of Famen puheenjohtaja Lanny McDonald soitti hänelle maanantaina ilmoittaakseen, että hänet oli tänä vuonna valittu Hall of Fameen.

Lindros oli toki innoissaan saatuaan puhelun, mutta ei niin innoissaan, että olisi pysäyttänyt auton tien varteen.

- Meillä oli vielä matkaa, joten jatkoimme juttelua, Lindros kertoi.

- Lanny kehotti pysymään omalla kaistalla. Se oli mukava keskustelu.

Lindros, joka pelasi 14 kautta Philadelphia Flyersissa, New York Rangersissa, Toronto Maple Leafsissa ja Dallas Starsissa, oli yksi neljästä pelaajasta, jotka 18-jäseninen komitea valitsi tänä vuonna. Itse juhla järjestetään 14. marraskuuta Torontossa.

Hall of Fameen valittiin samalla kertaa myös Sergei Makarov, joka oli entisen Neuvostoliiton maajoukkueen tähtihyökkääjä ennen siirtymistään NHL:ään ja Calgary Flamesiin sekä 1970-luvulla huipulla ollut kanadalainen maalivahti Rogie Vachon, joka voitti kolme Stanley Cupia Montreal Canadiensissa ja pelasi myös Los Angeles Kingsissä, Detroit Red Wingsissä ja Boston Bruinsissa. Postuumisti valittiin valmentajalegenda Pat Quinn, entinen puolustaja, seurajohtaja ja kaksinkertainen parhaan valmentajan palkinnon Jack Adams Awardin voittaja.

Lindros, 43, on täyttänyt valintakriteerit jo vuodesta 2010 lähtien, mutta ennen maanantaita hänet ohitettiin kuusi kertaa.

- Kuusi vuotta oli pitkä aika, mutta voi sen ottaa niinkin, että nyt olen ikuisesti Hall of Famessa, Lindros totesi.

- En osaa sanoa oikein mitään muuta kuin että on kunnia kuulua Hall of Fameen ja odotan innolla marraskuun juhlallisuuksia.

Lindros on vuoden 1991 ykkösvaraus, ja hän oli parhaimmillaan pelatessaan terveenä kahdeksan kauden ajan Flyersissa; hän pelasi 486 runkosarjan ottelua vuosina 1992-2000, ja pisteitä kertyi kaikkiaan 659 (290 maalia ja 369 syöttöä). Hän kokosi 56 pistettä pelaamissaan 50:ssä pudotuspeliottelussa ja auttoi Flyersin Stanley Cup –finaaliin vuonna 1997.

Lindros valittiin liigan tulokastähdistöön kaudella 1992-93, ja hän voitti joukkueensa arvokkaimman pelaajan Hart Trophyn tynkäkaudella 1994-95 kerättyään 70 pistettä 46:ssa ottelussa. Seuraavalla kaudella hän teki NHL-uransa yhden kauden piste-ennätyksen, 115 pistettä 73:ssa ottelussa.

Mutta monet loukkaantumiset, kuten useat aivotärähdykset, haittasivat Lindrosin pelaamista, ja lopulta hän joutui lopettamaan uransa melko varhain. Lindros oli sivussa koko 2000-01 kauden, kun New Jersey Devilsin puolustaja Scott Steens taklasi hänet Itäisen konferenssin finaalissa vuonna 2000. Lindros sai tilanteessa aivotärähdyksen.

Lindros palasi takaisin jäälle New York Rangersissa kaudella 2001-02 ja auttoi Kanadan maajoukkuetta päättämään 50 vuotta jatkuneen kultamitalittoman kauden; hän oli mukana Salt Lake Cityn olympialaissa kultaa voittaneen joukkueessa. Hänen viimeiseksi kaudekseen jäi Dallas Starsissa pelattu kausi 2006-07. NHL:n runkosarjan otteluja kertyi yhteensä 760, maaleja 372, syöttöpisteitä 493 ja pisteitä kaikkiaan 865.

NHL-uransa aikana Lindros takoi keskimäärin 1.14 pistettä ottelua kohti, mutta silti Hall of Famen valintakomitea ohitti hänet vuosi toisensa jälkeen. Vasta maanantaina hänet hyväksyttiin.

- Valehtelisin, jos väittäisin, etten tiennyt päivämäärää ja aikaa, milloin valinta tehdään, hän myönsi.

- Jotkut ystävistäni sanoivat, että tämä voi olla minun vuoteni, joten odotin sitä kovasti.

Lindrosin odotusaika oli lyhyt verrattuna Vachoniin, joka on ollut valintakelpoinen 31 vuotta.

- Olin jo henkisesti valmistautunut siihen, ettei minua enää valita näin pitkän ajan jälkeen, Vachon tunnusti.

- Kun Lanny soitti, olin kotona poikani Nicholasin kanssa, ja se oli täydellinen yllätys, koska en edes tiennyt olevani ehdokaslistalla. Mutta nyt voin sanoa, että odottaminen kannatti.

Vachon debytoi liigassa kaudella 1966-67 Montreal Canadiensissa ja muistaa pelanneensa ensimmäisessä ottelussaan Gordie Howea ja Detroit Red Wingsiä vastaan.

- Ensimmäisen vedon NHL:ssä minua kohti veti Gordie Howe, joka pääsi siniviivalta läpiajoon, Vachon muisteli.

- En muista suljinko silmäni, kun laukaus lähti, mutta pysäytin hänet, ja luultavasti se piti minut liigassa 16 vuoden ajan.

Vachon jakoi parhaan maalivahdin palkinnon Vezina Trophyn joukkuekaverinsa Gump Worsleyn kanssa kaudella 1967-68, ja sen jälkeen hän voitti Montrealissa mestaruuden vuosina 1968, 1969 ja 1971. Kun Ken Dryden nousi Canadiensin ykkösmaalivahdiksi, Vachon pyysi siirtoa muualle, ja hänet kaupattiin Los Angeles Kingsiin, missä hän pelasi seitsemän kautta.

Vachon pelasi vielä kaksi kautta sekä Detroitissa että Bostonissa ennen kuin jäi eläkkeelle vuonna 1982; hän torjui 355 voittoa NHL:ssä (355-291-127), päästettyjen maalien keskiarvo oli 2.99 ja nollapelejä oli 51.

Makarov, 58, pelasi 13 kautta Neuvostoliitossa ja voitti kahdeksan kultamitalia MM-kisoissa, kaksi olympiakultaa ja kaksi nuorten maailmanmestaruutta. Calgary varasi hänet 12:lla kierroksella (231. pelaaja) vuoden 1983 varaustilaisuudessa, ja hän voitti liigan parhaan tulokkaan palkinnon Calder Trophyn kaudella 1989-90 pelattuaan Flamesissa 80 ottelua tehoin 24+62=86.

Makarov pelasi 424 NHL:n runkosarjan ottelua Flamesissa, San Jose Sharksissa ja Starsissa (neljä ottelua), ja keräsi yhteensä 384 pistettä (134+250). Hän on ollut valintakelpoinen Hall of Fameen vuodesta 2000 lähtien, mutta Lindrosin ja Vachonin lailla hänet ohitettiin tähän saakka.

Makarov ei pystynyt osallistumaan valintojen jälkeen pidettyyn konferenssipuheluun toimittajien kanssa, mutta McDonald paljasti, mitä Makarov sanoi hänelle, kun hän ilmoitti valinnasta: ”Voi Luoja, odotus on päättynyt”.

Quinn kuoli 23. marraskuuta vuonna 2014 pitkän sairauden uuvuttamana. Hän valmensi Flyersia, Kingsiä, Vancouver Canucksia, Maple Leafsia ja Edmonton Oilersia ja pääsi Stanley Cup –finaaliin Flyersin kanssa vuonna 1980 sekä Vancouverissa vuonna 1994. Hän myös valmensi Kanadan ensimmäiseen olympiakultaan sitten vuoden 1952, kun Kanada voitti Salt Lake Cityn olympiaturnauksen vuonna 2002. Vuonna 2009 hän valmensi Kanadan kultaan nuorten MM-kisoissa.