Kanadalaisilla joukkueilla katse jo tulevassa
Teksti Marko LeppänenJääkiekkoilun juuret johtavat Kanadaan, jossa laji on tärkeä asia lähes koko kansalle. Nykytilanteessa sitä ei välttämättä uskoisi.
Kanadalaiset NHL-joukkueet ovat ulkona pudotuspeleistä ensimmäisen kerran 46 vuoteen. Kaudella 1969–70 NHL oli kahden divisioonan ja 76 runkosarjapelin sarja, jossa oli vain kaksi kanadalaista joukkuetta: Montreal Canadiens ja Toronto Maple Leafs.
Viime kaudella sentään muut kanadalaiset pääsivät pudotuspeleihin Toronto Maple Leafsia ja Edmonton Oilersia lukuun ottamatta.
NHL.com/fi luo katsauksen kanadalaisten NHL-joukkueiden tulevaisuudennäkymiin.
Flamesin kauden ilonaiheet on nopeasti lueteltu. Johnny Gaudreau teki paljon tehoja ja viihdytti yleisöä.
Tuota, siinä ne melkein taisi ollakin.
Calgaryn puolustuksen piti olla koko sarjan kovimpia, mutta se pyöritettiin solmuun ilta toisensa jälkeen. Calgary on päästänyt eniten maaleja omiin koko sarjassa.
Maalivahtikoomailu kolmen yhden suunnan maalivahdin (Karri Rämö, Joni Ortio, Jonas Hiller) kanssa meni juuri niin vaikeaksi kuin osattiin odottaakin.
Sekä Gaudreausta että Sean Monahanista tulee rajoitettu vapaa agentti tämän kauden jälkeen. Heidän jatkonsa ratkaisee paljon hyökkäyspään rakentamista. Ensi vuoden sopimushyökkääjistä kallein on viisi miljoonaa dollaria ansaitseva Michael Frolik.
Flames tarvitsisi ainakin huippuluokan ykkösveskarin, joka rauhoittaisi maalivahtirulettia.
Connor McDavidin 37 ottelun poissaolon syyksi voi panna paljon, mutta ei kaikkea. Oilersin johdon on tunnustettava, että öljynvaihto on epäonnistunut. On keksittävä jotain uutta.
Oilersin tilanteessa on myönteistä se, että McDavid näyttää pystyvän siihen mihin Ryan Nugent-Hopkins ei kyennyt. Hänen ympärilleen voi rakentaa joukkueen vuosikausiksi – aivan kuin Sidney Crosbyn.
Taylor Hall ja Leon Draisaitl ovat hyviä torpedoita hyökkäyksessä, mutta kipeimmin vahvistusta kaipaavat puolustus ja maalivahtiosasto. Puolustaja Andrej Sekeran vuoteen 2020 asti ulottuva muhkea sopimus taisi osoittautua isoksi virheeksi.
Cam Talbot on lukittu maalille yli neljän miljoonan vuosiansioilla vielä kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Onko hän se veskari, joka pelastaa huonoja iltoja kestomurroksessa olevalle joukkueelle?
Montreal Canadiensin kausi jää seuran pitkään ja kunniakkaaseen historiaan kummallisena anekdoottina.
Montreal voitti 11 ottelua heti kauden alussa, eikä ongelmista ollut tietoakaan. Ne alkoivat kasaantua, kun ykkösmaalivahti Carey Price loukkaantui. Vuodenvaihteen tienoilla peli oli jo täysin sekaisin.
Montrealin ykköstoive on, että Price pystyisi pelaamaan terveenä koko ensi kauden. Se parantaisi jo pelkästään nykyistä kokonaissuoritusta. Montreal odottaa paljon tulokassopimuksen tehneestä Charlie Lindgrenistä tulevaisuudessa.
Joukkue säilyy hyvin kasassa, eikä GM Marc Bergevinillä ole näillä näkymin tulossa kovin vilkasta kesää. Runkomiehistä puolustaja Tom Gilbert on ainoa rajoittamaton vapaa agentti ensi kesänä.
Viime kaudella Ottawa rynni hurjan loppukirin ansiosta pudotuspeleihin, mutta tällä kaudella vastaava juoksu päättyi ennen aikojaan.
Ottawan joukkue on pieni mysteeri. Sillä on riveissään maailman paras kiekollinen puolustaja Erik Karlsson. Bobby Ryan, Mark Stone, Kyle Turris, Mika Zibanejad ja Mike Hoffman ovat laadukkaita hyökkääjiä. Ykkösveskari Craig Anderson on vähintään keskitason NHL-veskari.
Tulosta ei vaan tule riittävän tasaisesti. Ehkä hyökkäyspäästä puuttuu se terävin kärki. Kakkosrivin osaajat ovat olemassa.
Dion Phaneufin hankkiminen siirtotakarajan alla Torontosta oli merkki, ettei Ottawa aio ainakaan lähteä uudelleenrakennukseen. Ehkä pitäisi.
Toronton toilailu NHL-viidakossa on jatkuva viihdyttävä show. Mutta viimeisen vuoden ratkaisut ovat osoittaneet, että Ontarion miehet ovat tosissaan.
Joukkuetta on putsattu tosissaan tulevaisuutta varten, mistä kertoo 11 tulokkaan debytoiminen joukkueessa. Joukkueessa on pelannut tällä kaudella peräti 40 eri pelaajaa.
Valmennus on ainakin kunnossa, sillä Mike Babcock on alansa huippu ja kannuksensa hankkinut valmentaja, jonka kärsivällisyys kyllä kestää vuosien projektinkin. Kestääkö kannattajien? No, ainakin he ovat päässeet harjoittelemaan menestymättömyyttä vuosikaudet.
Torontolla on nyt kokeneet miehet selkeissä vastuualueissa, paljon rahaa ja hyvä visio. Nyt on enää kyse se toteutuksesta.
Vancouverin viime vuosien toiminta on ollut jonkinlainen outo sekoitus uudelleenrakentamista ja kilpailukykyisenä tekemistä.
Tulos on, ettei kumpikaan ole onnistunut kunnolla.
Tämän kauden suunnitelmat menivät pipariksi osittain tärkeiden pelaajien loukkaantumisten takia. Canucks hankki isolla satsauksella Brandon Sutterin Pittsburghista, mutta hänen kautensa jäi torsoksi loukkaantumisen takia. Niin ikään Dan Hamhuisin ja Alexander Edlerin poissaolot vahingoittivat joukkuetta.
GM Jim Benningillä on iso työ edessä. Joukkue kaipaisi totaalista putsausta, eikä Sedinin veljeksien varaan voi enää rakentaa seuraavaa kymmentä vuotta. Canucks on koko sarjan tehottomin joukkue.
Vancouverin tilanteessa on hyvä, että se pääsee kiinni kärkivaraukseen ensi kesän draftissa Buffalossa. Jesse Puljujärvi tai Patrik Laine olisi oiva nuori lupaus Vancouveriin.
Winnipegin kiekkoilun tilanne on ristiriitainen. Pienehkössä preeriakaupungissa riittää kiekkoinnostusta ja katsojia, mutta joukkue ei vaan menesty. Eikä mitään isoa nousua ole näköpiirissäkään.
Winnipeg on koko sarjan heikoin ylivoimajoukkue. Kapulakieltä puhuva suomalainen poliitikko käyttäisi ilmaisua ”taitovaje”.
Dustin Byfuglienin kiinnittäminen vuoteen 2020 asti oli hyvä saavutus johdolta. Niin dominoiva kuin ”Big Buff” onkin, ihan kaikkea ei hänenkään varaansa voi laskea.
Valmennuksestakaan on vaikea saada enää etua, sillä Paul Maurice on kyllä saanut Jetsistä lähes kaiken irti mitä on otettavissa.
Varauksien kautta pystyy tekemään jotain, mutta Winnipegiin on vaikea houkutella edes kovalla rahalla kovia rajoittamattomia vapaita agentteja.