Pat oli hieno mies. Kunnioitin häntä, sillä hän oli suurenmoinen ystävä ja mainio seuramies. Hän ei yrittänyt koskaan teeskennellä, vaan oli aina oma itsensä. Hän oli myös hyvin suorapuheinen. Jos hän ei pitänyt siitä, mitä joku sanoi, hän myös kertoi sen. Oli suuri kunnia olla hänen ystävänsä, sillä juuri hänen kaltaisensa ihmiset ovat niitä, jollaisiksi haluamme tulla tai joiden seurassa haluamme aikamme viettää.
Sitä minä hänessä pidin. Patissa oli paljon irlantilaista verta, ja siitä seurasi usein kaikenlaista hauskaa.
Pat kertoi mielellään tarinoita pelaaja- ja valmentajauransa varrelta. Hän oli loistava tarinankertoja. Sekin oli kunnioitettava piirre hänessä. Muistan joitakin hänen tarinoitaan hyvin elävästi, ja ne muistuttavat minua aina ystävästäni.
Pat kysyi minulta usein mielipidettäni monissa asioissa, ja minä toimin samoin. Muistan varsin hyvin, kun käynnistimme USA:ssa WPHL-jääkiekkoliigan. Pat kysyi, missä joukkueet sijaitsevat. Kerroin, että niitä tulisi esimerkiksi Texasin, Oklahoman ja Georgian pikkukaupungeista. Sanoin myös, että useimpiin kaupunkeihin pääsisi Southwest Airlinesin lennoilla.
- Älä vain sano, että mestaruuspokaalin nimeksi tulee Love Cup, Pat murjaisi.
Hän painotti sanoja "Love Cup" ikään kuin hän ei voisi kuvitellakaan jääkiekossa olevan sen nimistä palkintoa, vaikka nimi liittyi tietenkin Love Fieldin lentokenttään Dallasissa.
Kerran olimme Calgaryssä, ja olimme sopineet tapaavamme Palliser Hotelissa ottelun jälkeen. Pat oli jo paikalla, kun saavuin. Eräs nainen ryntäsi Patin luo ja selitti tohkeissaan:
- Voi luoja sentään! Rakastan sinua ja sitä, mitä teet.
Pat kiitti kohteliaasti ja jutteli naisen kanssa hetkisen. Sitten nainen sanoi:
- Saisinko nimikirjoituksenne, herra Burns? Olen suuri ihailijanne.
Pat hymyili ja kirjoitti "Pat Burns". Nainen ei todennäköisesti tiedä vielä tänäkään päivänä jutelleensa Pat Quinnin kanssa.
Kun Pat työskenteli Torontossa, minäkin olin muuttanut sille suunnalle, koska laajensimme Boston Pizzan toimintaa Ontarioon. Muistan, kun olin eräänä päivänä parturissa Brontessa ja näin liikkeessä kuvan Patista. Parturi sanoi, että Quinn oli hänen suosikkipelaajansa. Kysyin, oliko parturi nähnyt koskaan Patin pelaavan. Hän vastasi, ettei hänellä ollut varaa mennä katsomaan matseja. Minulla oli pari lippua mukanani, joten annoin ne parturille.
Pian sen jälkeen jututin Patia, joka oli palaamassa Hamiltonissa asuvan äitinsä luota. Pyysin häntä pistäytymään matkalla parturissa, ja hän teki työtä käskettyä. Pat käveli parturiliikkeeseen ja kysyi:
- Missä Walter on?
Luulenpa, että Walter oli lähellä pyörtyä. Pat istahti alas ja halusi hiustenleikkuun. Parturintuolissa istuessaan hän näki seinällä Tie Domin kuvan ja tokaisi Walterille:
- Ota tuo pojun kuva pois seinältä. Ei hän niin kova ole.
Tuostakin tapauksesta saimme hyvät naurut. Pidin Patissa siitä, että hän saattoi jutella niitä näitä kellarissa rassaavalle putkimiehelle, rakennuksen talonmiehelle tai kenelle tahansa johtoportaan edustajalle.
Pat osasi olla myös kivikova. Muistan poikani Bradin kertoneen, että Vancouverin leirillä Quinnin pystyi haistamaan ennen kuin häntä edes näki, sillä sikarinsavu tuprusi hänen edellään. Pat nautti sikareista, kunnes joutui lopettamaan polttamisen.
Vaikeimpia paikkoja Patille oli se, kun hän joutui luopumaan jääkiekosta elämänsä loppuvaiheilla. Hän ei halunnut kertoa sairaudestaan kellekään. Se oli rankkaa meille kaikille. Hän ei muuttanut puhelinnumeroaan palattuaan Vancouveriin. Minulla on se yhä puhelimessani.
