Islandersin dynastia – kiekkoromantikon unelma

Vuonna 1993 Bill Clinton oli USA:n presidenttinä. Backstreet Boys -poikabändi perustettiin. Jurassic Park sai ensi-iltansa.

Se oli myös ennen tätä kautta viimeisin vuosi, kun New York Islanders on viimeksi pelannut NHL:n pudotuspelien toisella kierroksella.

Nassau Coliseumille raahautuneet kannattajat ovat käyneet läpi monia kipeitä vuosia. Ja rämpiminen on sattunut entistä enemmän varsinkin vanhempien kannattajien sisimmässä.

He ovat nähneet New York Islandersin kunnian päivät.

Islanders voitti putkeen neljä Stanley Cupia 1980–83. Vielä seuraavana vuonna joukkue oli finaalissa, mutta Edmonton Oilersin oma valtakausi teki jo tuloaan.

Chicago Blackhawks ja Los Angeles ovat hallinneet 2010-lukua, mutta vastaavia valtakausia tuskin enää NHL-jääkiekossa nähdään koskaan.

John Tavares on nykyisen Islandersin keulakuva ja johtohahmo sekä pelillisesti että imagollisesti. 1980-luvun Islanders oli täynnä isoja persoonallisuuksia, sen ajan tavareseja.

Islanders voitti 1980-luvun alusta lähtien 19 pudotuspelisarjaa peräkkäin. Sitä putkea tuskin rikotaan missään ammattilaisurheilusarjassa.

Uniondaleen rakennetun Nassau Coliseumin pinnat kiilsivät vielä uututtaan, kun Hockey Hall of Fameen valitut Mike Bossy, Denis Potvin, Billy Smith, Bill Torrey ja Bryan Trottier johtivat peliä.

Wayne Gretzky vertaili juuri hiljattain NHL.comin jutussa Bossyä ja hänen nykyaikaista versiotaan Aleksandr Ovetshkinia. Heidän maalivainussaan on paljon yhteistä. Aivan kuin kiekko seuraisi taianomaisesti hyökkääjiä maalipaikkoihin.

Siitä ei tietenkään ole kyse, vaan puhtaasta taidosta.

Trottier puolestaan oli taistelutahdon ilmentymä. Hän ei arkaillut käyttää mailaansa häikäilemättä vastustajan pysäyttämiseksi.

Ehkä merkittävin tekijä dynastian synnyssä oli valmentaja Al Arbourin panos. Hän näki valtavien pullonpohjalasien takaa pelin erittäin tarkkasilmäisesti.

Vuoden 1979 pudotuspelipettymys hyvän runkosarjan jälkeen tuli kunnon herätys. Arbour päätti, että hän alkaa panostaa menestymiseen pudotuspeleissä kauniin runkosarjan sijaan.

– Alilla oli tapana sanoa, että negatiivinen energia pitää kääntää positiiviseksi. Se periaate on pitänyt minussa ja tiedän, että moni joukkuekaveri tuntee samoin, Potvin sanoi Canadian Pressin jutussa Arbourin menehdyttyä viime vuoden elokuussa.

– Al ei koskaan ajatellut, että jokin asia oli mahdoton.

Islandersin ex-hyökkääjä Ray Ferraro sanoi, että Al Arbour ei koskaan yrittänyt olla mies – hän oli mies. Ja miehekästä oli Islandersin pelityylikin.

1980-luvun alun NHL-kiekko oli raakaa touhua. Mailaa sai käyttää surutta, eikä tilaisuutta nyrkkihippoihin jätetty käyttämättä.

Islanders oli paitsi taitava joukkue, myös äärettömän kova. Ei nyt aivan 1970-luvun Broad Street Bulliesin tasoa, mutta melko lähellä kuitenkin.

Islandersilla oli menestyvän joukkueen tärkeä ominaisuus: se onnnistui kääntämään tiukat tilanteet hyväkseen. 1980 finaalissa joukkue johti Philadelphiaa vastaan ottelusarjaa 3–2, kun Islesillä oli paikka ratkaista mestaruus.

Nashvillessä pelaavan Eric Nyströmin isä Bob Nyström ratkaisi Stanley Cupin jatkoajalla, vaikka Islanders ehti jo mokata 4–2-johtonsa varsinaisella peliajalla. Se oli pudotuspeleissä peräti kuudes jatkoaikavoitto Islandersille.

Seuraavalla kaudella Mike Bossy oli ehkä uransa kovimmassa vireessä. Hän paukutti 50 ottelussa yhtä monta maalia. Vastaavaan temppuun ei ole pystynyt kuin viisi pelaajaa.

Viimeinen mestaruuskausi 1982–83 oli kuin valtikan siirtymisriitti. Ratkaisevan finaalin jälkeen Edmonton Oilersin nuoret tähdet Wayne Gretzky ja Mark Messier sattuivat kävelemään Islandersin pukukopin ohi.

He näkivät miten uupuneita mestareiden pelaajat olivat ja tajusivat sillä hetkellä miten paljon voittaminen vaatii.

Vaikka dynastia päättyi siihen, se antoi valtavan pohjan New Yorkin kiekkokulttuurille vuosiksi eteenpäin. Ehkä näiden mestaruuksien ansiosta organisaatio on säilynyt hengissä laihojenkin vuosien aikana.

Taustalla on kytenyt usko, että hyvät ajat vielä joskus palaavat.

Se aika voi olla vaikka tänä keväänä.