Elämä, jääkiekkoakin suurempi asia

Kun olin selvästi alle kouluikäinen, ehkä noin neljävuotias, kysyin isältäni kerran lätkämatsin katsomossa, mihin maalivahdit oikein katosivat ottelun jälkeen. Olin ymmälläni, koska en ollut koskaan nähnyt niitä kummallisen näköisiä ihmisiä kaduilla.
Isäni selitti kärsivällisesti, että maalivahdit olivat ihan tavallisia ihmisiä, että heillä oli vain isot varusteet päällään ja maski kasvoillaan.

Hän sanoi, että otteluiden jälkeen maalivahdit - aivan kuten Mustanaamio - "kävelevät kaupungin kaduilla kuin kuka tahansa meistä". Maalivahdit, ja jääkiekkoilijat ylipäätään, olivat vähän kuin supersankarit.
Sittemmin olen oppinut muistamaan, että supersankareilla on aina se toinenkin persoona. Clark Kent joutui kuuntelemaan esimiehensä haukkuja, Peter Parker tuskaili koulussa ja Bruce Waynella vasta ongelmia olikin. Myöskään NHL-pelaajien elämä ei rajoitu aamutreeneihin ja otteluihin.
Joskus elämän eri sävyt seuraavat heitä kaukaloon ja toisinaan näiden supersankareiden siviiliminä paljastuu hauskalla tavalla.
Niin kävi esimerkiksi Chicago Blackhawksin hyökkääjä Marian Hossan 500:nnen maalin palkintoseremoniassa, kun hänen pieni tyttärensä puristi häntä nenästä. Kesken hienoa seremoniaa isä ja tytär olivat yleisön keskellä pienen hetken aivan kahdestaan.
Ja toisinaan elämä heittää supersankareidemme eteen esteitä ja murheita. Niistä nähtiin esimerkki eilen, kun Ottawa Senatorsin maalivahti Craig Anderson palasi tositoimiin hänen oltuaan syöpädiagnoosin saaneen vaimonsa tukena. Kun joukkueen toinen maalivahti Andrew Hammond loukkaantui, juuri Nicholle Anderson patisti miehensä takaisin kaukaloon.
Craig Anderson matkusti Edmontoniin, palasi maalin suulle ja piti nollan, kun Senators voitti Oilersin 2-0. Hän torjui ottelussa 37 kertaa ja pokkasi ottelun ykköstähden palkinnon kyynelet silmissään.

Anderson olisi luultavasti valmis torjumaan 137 kiekkoa vaikka ilman varusteita, jos se auttaisi Nichollea. Hänelle paluu kaukaloon merkitsi paluuta turvalliseen ympäristöön, jossa hän pystyy hallitsemaan tilanteita edes hieman. Paluu pukukoppiin oli puolestaan paluu ympäristöön, jossa häntä tuetaan ja ymmärretään sataprosenttisesti.
Myös ottelun kakkostähdeksi valittu Oilers-vahti Cam Talbot jäi taputtamaan Andersonille. Ottelun voittaminen ei ollutkaan maailman tärkein asia.
- NHL on tiivis, tiivis liiga. Minun mielestäni pelaajat arvostavat ja kunnioittavat toisiaan paljon vaikka … joskus kiroilemme toisillemme päin naamaa tai tappelemme, Senatorsin kapteeni Erik Karlsson sanoi.
- Me teemme paljon tyhmiä juttuja, mutta loppujen lopuksi meillä kaikilla on elämämme kaukalon ulkopuolella ja kun jotain tällaista tapahtuu, inhimillinen toisen arvostus nousee pintaan.
Koko jääkiekkomaailma, ei vain NHL, on omalla tavallaan tiivis yhteisö. Esimerkiksi 35-vuotias Anderson on ehtinyt pelata satojen pelaajien kanssa ja satoja pelaajia vastaan ja nyt hänen ja Nichollen taistelu koskettaa Senators-pelaajien lisäksi hänen entisiä joukkuetovereitaan ympäri NHL:ää ja maailmaa, faneista puhumattakaan.
Jääkiekkoyhteisö ei ehkä aina muista uransa lopettaneita riittävästi ennen kuin on melkein liian myöhäistä, varmaankin, koska saamme aina eteemme uusia supersankareita, joita seurata. Mutta aina, kun joku joutuu pulaan, hän voi olla varma, että lajin suuresta verkostosta löytyy apua. Aina, kun joku pelaaja tai joukkue tarvitsee tukea, hän saa sitä koko yhteisöltä, seurarajoista riippumatta.
- Me rakastamme jääkiekkoa, se on upea peli, mutta elämässä on isompiakin asioita, Senatorsin päävalmentaja Guy Boucher totesi.
Paljon isompia.