Skip to main content

Vastustajan tähdet pois balanssista heti alussa

Teksti Sami Kapanen / NHL.com

Usein sanotaan, että Stanley Cupin pudotuspeleissä ensimmäinen kierros on kaikkein kovin. Kyllä siinä on paljon perää.

Siinä vaiheessa fyysinen kuorma ei ole vielä niin kova. Kaikki ovat intoa piukeimmillaan. On tehty koko vuosi töitä ja haettu asetelmia.

Kun pudotuspelit alkavat, mennään pää kolmantena jalkana. Vammoja on jo paljon siinä vaiheessa kautta, mutta pleijarit antavat uutta energiabuustia.

Ensimmäisellä kierroksella ajetaan usein kaikkea mikä liikkuu. Yritetään hakea yliotetta vastustajasta.

Pelaaminen on kuin MM-kiekkoa. Tehdään oikeita ja voittavia asioita.

Hyökkääjät ovat laukaisulinjoilla ja kunnolla maalin edessä, eikä vaan maalin sivussa yrittämässä ohjausta.

Kiekollisia pakkeja yritetään taklata ja hidastaa mahdollisimman paljon. Jos vastustajan leirissä on Erik Karlssonin tyylinen puolustaja, hänen elämänsä yritetään tehdä mahdollisimman vaikeaksi. Jos 12 hyökkääjää ajaa täysillä kiinni seitsemän pelin ajan, kokonaiskuorma nousee aika isoksi pakille.

Heti alussa lähdetään pelaamaan kuin seitsemän pelin sarjaa. Jos ronkit ja ärsytät koko ajan, jossain vaiheessa vastustajalla menee hermo ja hän ottaa esimerkiksi tyhmän jäähyn.

Toisella kierroksella panokset ja tietyllä tavalla epätoivo kasvavat. Peliin tulee usein enemmän järkeä. Joka toisen päivän tasainen pelirytmi vie terää pelistä. Enää ei pelaajilla ole aivan sitä samaa energialatausta kuin ensimmäisellä kierroksella.

Altavastaajat lähtevät usein vieraissa heti alussa kovalla fyysisellä pelillä ottamaan etua omilla toimilla takaisin. Tai sitten pelataan kontrolloidummin ja varjellaan omaa maalia – vähän kuin poltetun maan taktiikalla. Valmentajan tehtävänä on kanavoida energia oikeisiin asioihin.

Jos tilanne on vaikka 5–1 lopussa, silti hävinnyt joukkue pelaa loppuun asti ja yrittää näyttää, että seuraavassa pelissä tullaan.

Jokainen joukkue löytää varmasti tyylinsä jo runkosarjan aikana, mutta peluuttaminen tiettyjä vastustajia vastaan korostuu pudotuspeleissä. Usein on kyse siitä, että miten puolustavat pelaajat onnistuvat hidastamaan vastustajan kärkeä.

Ainakin omana aikana ”matchuppeihin” satsattiin paljon. Jämäkin pakkipari yritetään panna parhaita vastustajan hyökkääjiä vastaan.

Jos vastustajalla on paljon laajuutta ja monta hyvää hyökkäävää ketjua, se tekee tilanteen vaikeaksi. Jos alkaa liikaa mätsätä vastustajan kärjen kanssa, oma kärki on haastavassa tilanteessa. Valmentajilla on tässä mielessä iso vastuu ja velvollisuus.

Omalta uralta on jäänyt parhaiten mieleen ensimmäisen kierroksen pudotuspelisarja Torontoa vastaan Philadelphian paidassa vuonna 2003. Menimme jatkoon seitsemässä ottelussa, mutta eriä oli varmaan yhdeksän pelin verran.

Silloin pelattiin vielä vanhoilla sääntötulkinnoilla. Ei se mikään tappelusarja ollut, mutta aikamoista roikkumista ja painimista.

Minun ja Keith Primeaun tehtävänä oli saada kuriin Mats Sundinin ja Aleksandr Mogilniyn ketju. Ohjeena oli, että taklaa aina kun on paikka.

Voitimme toisen kierroksen ensimmäisessä ottelussa Ottawa Senatorsin, mutta sen jälkeen ei ollut enää mitään jakoa. Olimme siitä Toronto-sarjasta niin puhki.

Philadelphia on tänäkin keväänä mielenkiintoinen joukkue ensimmäisellä kierroksella, kun se pelaa runkosarjan voittajaa Washington Capitalsia vastaan.

Capitals on ollut koko kauden keulilla, ja loppukaudesta on ollut varmasti aika hankalaa motivoitua peleihin. Braden Holtbyn torjuntalukemat ovatkin pudonneet ja Washington on päästänyt enemmän omiin. Mutta täytyy sanoa, että jos Washington saa pelinsä kohdalleen, se on suruttoman kova nippu.

Justin Williams tuotiin Washingtoniin hyvänä seiskapelien ratkaisijana, mutta monet runkopelaajat eivät ole pelanneet kovin pitkiä pudotuspelejä urallaan.

Flyers taas on pelannut pudotuspelilätkää pidempään. Joukkue on varmasti hyvässä henkisessä vireessä.

Katso lisää