Skip to main content

Pelaajia ei kannata ajaa samaan muottiin

Teksti Sami Kapanen / NHL.com

Viimeisinä pelivuosina aloin pohtia, että haluaisin siirtää omaa kokemusta ja näkemystä nuorten pelaajien käyttöön.

Lopettamisen jälkeisenä kautena toimin apuvalmentajana KalPan A- ja B-nuorissa. Olin mukana akatemian aamutreeneissä. Homma tuntui kiehtovalta, ja seuran sisällä alettiin keskustella, että pitäisikö minun siirtyä A-nuorten vastuuvalmentajaksi.

A-nuorten päävalmentajana pitää katsoa kokonaisuutta, minkä takia hommaan pitää olla sitoutunut.

Itselläni on niin pitkä pelaajaura takana, että asioita tulee mietittyä väkisinkin omien kokemusten kautta. Kuitenkin pitäisi asettautua 16–18-vuotiaiden pelaajien saappaisiin. Esimerkiksi toistomäärät eivät voi olla samat vielä, koska rutiini ei ole ammattilaispelaajan tasolla.

Opettavaista aikaa tämä on ollut. Pelaajana peliä katsoo kuitenkin aika pienen ruudun kautta ja pienestä perspektiivistä.

Pelaajana oli vaikea jättää peliasioita pukukoppiin, mutta niin se on valmentajanakin. Kun kotona heittää takin naulaan, treenit ja pelit pyörivät vielä mielessä. Välillä tulee tarkistettua jonkun jutun videolta, että muistanko sen sittenkään oikein.

Melko hyvin pelaajat imevät oppia, vaikka toki erojakin on paljon. Pelaajilla on vahvat omat näkemykset. Video on aika hyvä tuomari ja opetusväline.

Haluan antaa kuitenkin tilaa pelaajan omalle näkemykselle. Tykkään, että pelissä on luontaista tunteen paloa. Sellaista, että homma tulee selkäytimestä.

Jokaista pelaajaa ei voi ajaa samaan muotiin. En halua kahlita luovuutta kiekollisilta pelaajilta. Pelisäännöt pitää olla selvillä, mutta tiettyjä juttuja voi katsoa läpi sormien.

Tunne on pysynyt yllättävänkin hyvin kontrollissa vaihtopenkillä. Olen yrittänyt näyttää pojille esimerkkiä, että tuomareille ei kannata huutaa.

Peluuttaminen on sujunut ihan hyvin, vaikka joskus tilanteen hektisyys viekin mennessään. Joskus olen ollut laittamassa jäälle pelaajaa, joka onkin jäähyllä.

Pelaajana en pannut harjoitteita muistiin paperille, vaan enemmänkin niitä on jäänyt muuten mieleen. Kaikki oman peliuran aikaiset harjoitteet eivät välttämättä sovellu nykykiekkoon, tai ainakin niitä pitää päivittää.

Harjoittelussa iso asia on mielestäni se, että pelaajille pitää selittää miksi asiat tehdään. Pelin eri osioita harjoitellaan sen takia, että se hyödyttäisi peliä ja tilanne tunnistettaisiin matsissa paremmin. Haluan, että pelaajille tulisi ahaa-elämyksiä. Sama pätee oheistreeniin.

Jokaisesta vanhasta valmentajasta on jäänyt jotain hyvää ja huonoa. Yritän olla tekemättä niitä samoja asioita, jotka koin, että he tekivät väärin.

Pidin Carolinassa Paul Mauricen tyylistä. Hän oli lempeä, tasapainoinen, hyväntuulinen ja kohteli pelaajia reilusti, ihmisinä. Välillä hän toki jyrähti ja antoi kovempaa palautetta, mutta mitään ylilyöntejä tyyliin ”nollasta sataan” ei tullut.

Ken Hitchcockin vaatimustaso oli todella kova. Joko mentiin hänen tyylillään tai sitten ei menty lainkaan.

Ken eli koko ajan kiekolle. Kun aamulla meni hallille aikaisin, hän oli jo purkanut videolta yhden matsin. Kun treenien jälkeen lähdettiin kotiin, hän jäi valmistelemaan seuraavaa peliä ja tutkimaan peliä videolta. Aika pitkää päivää hän veti.

Hitchcockin tyyli kulutti pelaajia paljon. Hetkellisesti sillä tyylillä saa varmasti paljon aikaan.

John Stevensin kanssa näkemykset pelitavasta eivät ihan täsmänneet. Hänen pelityyliinsä kuului paljon sitä, että laituri meni odottamaan takasiniselle seisovin jaloin. Pakki antoi avauksen puolilämärillä, laituri ohjasi päätyyn ja muut hyökkääjät ryntäsivät perään. Ei sellainen pelityyli ollut ihan jonkun Simon Gagnen ja Daniel Brieren vahvuusaluetta.

Oma valmennusura on niin aikaisessa vaiheessa, ettei mitään isompia tavoitteita ole. Haluan kehittää poikia ja kehittyä samalla itse. Haluaisin parantaa esimerkiksi suunnitelmallisuutta ja ulosantia.

Kärsivällisyys on hyve valmentamisessa. Ei pelaajaa tehdä yhdessä yössä.

Katso lisää