Menestysreseptejä kopioidaan hanakasti NHL:ssä

Maanantain kolumneissa pidämme pään ylhäällä ja pureudumme NHL-maailman ajankohtaisimpiin aiheisiin. Tällä kertaa käymme läpi sitä, miten palkkakattoaika on vaikuttanut NHL-joukkueen rakentamiseen.

Pelaajat pelaavat ja valmentajat valmentavat. Heidän yläpuolellaan ovat NHL-joukkueiden GM:t, jotka hankkivat ja palkkaavat nuo ihmiset tekemään sitä, mitä kaukalossa lopulta tapahtuu.
Joukkueen rakentamiseen on omat filosofiansa. Keinot ovat toki olleet hieman rajallisemmat sen jälkeen kun NHL otti käyttöön palkkakattosysteemin vuonna 2005.
Kun rakennetaan joukkuetta pelipaikoittaan, niin jotkut haluavat pohjaksi sen todellisen tähtimaalivahdin (Montreal Canadiens, New York Rangers). Toiset luottavat kahden supertähtisentterin alustaan (Pittsburgh Penguins). Jotkut haluavat kovan luokan puolustajat kahteen ensimmäiseen pakkipariin (Nashville Predators).
Palkkakattoaikana joukkueen rakentaminen on pakko tehdä varaustilaisuuden kautta ja sieltä hankittujen pelaajien kauppaamisella. Enää ei voi vain heittää rahaa seinään ja katsoa, mitä lopulta tarttuu kiinni.
Palkkakattoajan rakentamisen kultamitalit pitää antaa Chicago Blackhawksille ja Pittsburgh Penguinsille. Ovathan ne ainoat seurat, jotka ovat voittaneet Stanley Cupin kolme kertaa kaudesta 2005-06 eteenpäin laskettuna.
Ja voittamisestahan tässä on kyse. Palkkakattoajan paras runkosarjajoukkue yhteispisteiden valossa on muuten San Jose Sharks. Olisitteko arvanneet? Palkintona noista hienosta vuosista on yksi tappiollinen reissu Stanley Cup -finaaleihin.
Chicagolla ei ollut nykyisen menestysjaksonsa alkuvaiheessa vielä huippumaalivahtia, mutta kasvatti itse varaamastaan Corey Crawfordista sellaisen. Myös muut tärkeät pelaajat Patrick Kane, Jonathan Toews, Duncan Keith ja Brent Seabrook ovat omia varauksia. Siihen kun lisätään vielä vapailta markkinoilta hankittu Marian Hossa, niin kolmen mestaruuden runko oli kasassa.

Omiin pelaajiin voi myös rakastua liikaa. Palkkakattoaikana se saattaa olla kohtalokasta. Toki Blackhawks on joutunut kauppamaan mestarijoukkueistaan lukuisia pelaajia muualle, mutta kaikkia avioeroja ei ole uskallettu laittaa vireille.
Seabrook maksaa Chicagolle keskimäärin 6,875 miljoonaa dollaria kaudessa kesään 2024 saakka. Se on melkoinen taakka. Varsinkin jos uskoo siihen, että hänen alamäkensä on jo alkanut.
Kukaan ei epäile Toewsin johtajuutta ja peliälyä. Mutta jos maksat hyökkääjälle keskimäärin 10,5 miljoonaa dollaria kaudessa, niin varmaan toivoisit, että hän olisi NHL:n pistepörssissä korkeammalla kuin sijalla 87.
Pittsburghin mestaruusjoukkueiden rakentaminen ei hurjasti eroa Chicagon meiningistä. Penguinsilla oli myös itse varatut maalivahdit (Marc-Andre Fleury, Matt Murray), kaksi huippuhyökkääjää (Sidney Crosby, Jevgeni Malkin) ja ykköspakki (Kris Letang). Siihen päälle vielä ulkopuolelta hankitut Phil Kessel ja Chris Kunitz, niin pitkälle pötkittiin.
NHL:n tämän kauden ei-laajennusjoukkueista paras on ollut Tampa Bay Lightning. Myös Tampan rakenne muistuttaa huomattavan paljon Chicagoa ja Pittsburghia.

Lightningin rungon muodostavat itse varatut huippuhyökkääjät (Steven Stamkos, Nikita Kutsherov), tähtipuolustaja (Victor Hedman) ja NHL:n eliittiin kurottava maalivahti (Andrei Vasilevski). Hedmanille on hankittu puolustukseen tukea pelaajamarkkinoilta.
Tampan GM Steve Yzerman uskalsi pelata venäläistä rulettia Stamkosin kanssa. Yzerman päästi tähtisentterinsä kuuntelemaan muiden seurojen myyntipuheita kesällä 2016, mutta Lightning-kippari päätti jäädä ainoaan tuntemaansa NHL-seuraan.
Kaikki päättyi Lightningin kannalta iloisesti. Nyt seuralla on kapteeni, joka haluaa olla Tampassa muunkin kuin rahan takia ja on ison sopimuksensa päättyessä vasta 34-vuotias.
- Jos en haluaisi olla Tampassa, niin en olisi Tampassa. Tein jatkosopimuksen, koska rakastan olla täällä. Organisaatio on ollut ensiluokkainen perhettäni ja minua kohtaan. Ja täällä on mahdollisuus voittaa, Stamkos perusteli Lightningin verkkosivuilla kesällä 2016.

Entisaikojen rakennusmalleista voi nykypäivään kopioida jotain, mutta kylmä totuus on se, että NHL oli varsin erilainen vuonna kivi ja miekka. Varaustilaisuus otettiin käyttöön vasta vuonna 1963, eikä se aluksi edes hirveästi kiinnostanut seuroja. Esimerkiksi vuonna 1965 varattiin yhteensä vain 11 pelaajaa.
Lähimpänä nykyjoukkueiden tavoitemallia voitaneen pitää Montreal Canadiensin (1976-79) ja New York Islandersin (1980-83) dynastioita. Tuolloin ei vielä puhuttu pelkästään rahasta.
Noina vuosina NHL muodostui 17-21 seurasta, joten pelaajista kilpaili vähemmän halukkaita. Toisaalta maailmaa ei oltu tuohon aikaan vielä kammattu läpikotaisin jääkiekkoilijoista Pohjois-Amerikan ulkopuolelta samalla tavalla kuin myöhempinä vuosina.
Montrealilla oli vuoteen 1969 saakka oikeus ottaa draftissa kaksi ranskankanadalaista lupausta ennen kuin muut seurat pääsivät varaamaan. Tuon säännön avulla Canadiensilla oli kolme ensimmäistä varausta vuonna 1968 ja kaksi ensimmäistä 1969. Säännön tuoma etu jäi loppujen lopuksi Montrealille yllättävän pieneksi.
Suurempi etu tuohon aikaan oli se, että vuonna 1967 alkaneen NHL:n laajennuksen uudet seurat halusivat riveihinsä kokeneita pelaajia ja vaihtoivat surutta varausvuorojaan vahvistuksiin. Sillä tavalla Canadiens sai muun muassa varattua seuraikoninsa Guy Lafleurin vuoden 1971 ykkösvuorolla vaikka oli voittanut samana vuonna Stanley Cupin.
- Jos me ikinä aiomme saada tasaisuutta NHL:ään, niin varausvuorojen kauppaamiselle pitää laittaa jotain rajoituksia. Seurojen pitäisi edes katsoa, millaisia pelaajia nämä amatöörit ovat, ennen kuin antavat heidät pois, tuon ajan NHL-pomo Clarence Campbell jyrisi Total Hockey -kirjan mukaan.
Montrealin dynastiajoukkueen takalinjoilla luutivat Larry Robinson, Guy Lapointe ja Serge Savard, jotka muodostivat historian ensimmäisessä Kanada-cupissa vuonna 1976 puolet Kanadan puolustuskalustosta.
Jos edellä mainittua vertaa vaikkapa Kanadan joukkueeseen Sotshin olympialaisissa tai vuoden 2016 World Cupissa, niin puhutaan suunnilleen samasta asiasta kuin NHL-seuralla olisi nykypäivänä puolustuskalustossaan Brent Burns, Alex Pietrangelo ja P.K. Subban.
Raha alkoi hajottamaan jo seuraavaa ja toistaiseksi viimeistä NHL-dynastiaa Edmonton Oilersia. Wayne Gretzky ja Paul Coffey lähtivät Edmontonista kesken dynastiavuosien. Myöhemmin seurasivat Mark Messier, Jari Kurri ja muut.
Myöhempinä vuosina pelkällä rahalla ei ole aina mestaruusjoukkueita rakennettu, mutta on se muutamaan otteeseen auttanut paljonkin. New York Rangers oli koonnut kovan rungon itselleen jo aikaisemmin, mutta hankki vielä kesken kauden 1993-94 Glenn Andersonin, Steve Larmerin, Stephane Matteaun, Craig MacTavishin, Brian Noonanin ja Nick Kypreosin.
Jotkut vääräleuat ovat sanoneet, että tuo Rangersin vuoden 1994 mestaruus oli se Edmontonin dynastian viimeinen titteli. Rangersin miehistössä oli liuta entisiä Oilers-pelaajia: Messier, Adam Graves, Esa Tikkanen, Anderson, MacTavish, Kevin Lowe ja Jeff Beukeboom.

Vuoden 2002 Detroit Red Wings on myös sellainen joukkue, jota ei nykymaailmassa voi enää rakentaa. Perustana olivat toki omat pojat Steve Yzerman, Nicklas Lidström ja Sergei Fedorov, mutta joukkueessa pelasivat myös aikaisemmin muualta hankitut Brendan Shanahan, Chris Chelios, Igor Larionov ja Steve Duchesne.
Siihen päälle Detroit hommasi vielä ennen kauden alkua kesällä 2001 riveihinsä Dominik Hasekin, Brett Hullin, Luc Robitaillen ja Fredrik Olaussonin. Taitaisi nykypäivänä mennä palkkakatto rikki jo kakkoskentällisen puolivälissä.
Tuo Detroitin joukkue oli lisäksi keski-iältään vanha. Nykyään pidetään kiinni omista tähdistä isolla rahalla jo nuorella iällä. Nykyistä NHL-kiekkoa onkin alettu sanomaan nuorten miesten peliksi.
- Se tulee olemaan suunta. Seuroja on 31, ja huippupelaajien löytäminen on vaikeaa. Kun seura saa sellaisen, niin hänet kiinnitetään pitkällä sopimuksella (jo nuorena), Penguinsin GM Jim Rutherford sanoi uutistoimisto AP:lle juuri ennen kuluvan kauden alkua.
Nykyiset GM:t voivat unelmoida kopioivansa menneiden vuosikymmenten reseptit ja rakentavansa tämän päivän dynastian. Sitä ei kuitenkaan tule tapahtumaan palkkakaton aikana.
Nykypäivänä menestymisen mittarina on olla jatkuvasti "kilpailukykyinen" eli päästä pudotuspeleihin. Siellä sitten katsotaan, olisiko tämä se kuuluisa meidän vuosi.