Skip to main content

Montreal Canadiens hallitsi hippivuosina

Montreal oli taalakaukaloiden kuningas 1960-luvun lopussa

Teksti Jussi Lehmola @LehmolaJussi / kirjeenvaihtaja, NHL.com/FI

Kun kiekko putosi jäähän Centennial Classic -ulkoilmaottelussa 1. tammikuuta 2017, koko vuoden kestävät NHL:n 100-vuotisjuhlallisuudet alkoivat. Vuonna 1917 perustetun liigan värikkääseen historiaan mahtuu tuhansia tarinoita ja satoja lajin soihtua kantaneita legendoja.

NHL.com/FI kertoo lauantaisin kiehtovia tarinoita vuosisadan varrelta. Tässä juttusarjassa käydään läpi kaikkien aikojen parhaita joukkueita ja dynastioita, jotka ovat marssineet mestaruudesta toiseen. Tällä kertaa vuorossa on 1960-luvun jälkipuoliskon Montreal Canadiens.

NHL:n legendaarisimman seuran Montreal Canadiensin historiaan kuuluu kolme vahvaa dynastiajaksoa. Keskimmäinen niistä sattui 1960-luvun jälkipuoliskolle.

Montreal voitti tuolloin Stanley Cupin neljä kertaa viiden vuoden sisään. Pokaalia nostettiin 1965, 1966, 1968 ja 1969. Canadiens nähtiin finaaleissa myös 1967, mutta Toronto Maple Leafs oli tuolloin väkevämpi.

Tuon ajan Canadiensissa pelasivat NHL-historian suurimmat mestaruusahmatit. Ennätysmies Henri "The Pocket Rocket" Richard voitti urallaan 11 Stanley Cupia. Kapteeni Jean Beliveau ja Yvan Cournoyer nostivat pokaalia 10 kertaa. Yhdeksän mestaruuden Claude Provost täydentää kaikkien aikojen neljän kärjen.

"Pocket Rocket" oli legendaarisen Maurice "Rocket" Richardin pikkuveli. Henri ei ollut pelaajana aivan isoveljensä luokkaa, mutta löi Mauricen mestaruuksien määrässä. Maurice, joka teki NHL:n historiassa ensimmäisenä pelaajana 50 maalia kaudessa, juhli "vain" kahdeksan kertaa.

- Tunnen itseni vain onnekkaaksi, koska olin niin monessa hyvässä joukkueessa. Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, Henri Richard sanoi USA Todayn toimittaja Kevin Allenin kirjoittamassa Stanley Cup -kirjassa.

Beliveausta huokui sama vaatimattomuus ja joukkuehenki.

- Kaikki saavutukseni ja palkintoni tulivat joukkueen panoksesta. Jos ihmiset sanovat minusta jotain sitten kun olen poissa, niin sanokoot, että olin joukkuepelaaja. Mielestäni ei ole mitään suurempaa kohteliaisuutta, Bealiveau kirjoitti elämänkerrassaan NHL:n verkkosivujen mukaan.

Peräti 13 pelaajaa oli mukana kaikissa neljässä mestaruudessa. Edellä mainittujen neljän lisäksi hyökkääjistä juhlivat jokaisella kerralla Ralph Backstrom, John Ferguson, Dick Duff ja Bobby Rousseau. Takalinjoilla luutivat Jacques Laperriere, J.C. Tremblay, Ted Harris ja Terry Harper. Maalivahti Gump Worsley oli myös mukana kaikissa neljässä tittelissä.

Kesällä 1963 AHL:stä Montrealiin hankittu Ferguson oli joukkueen ja NHL:n kovanaama, mutta osasi laittaa tarvittaessa myös kiekon pömpeliin.

- Kun tulin Montrealiin, halusin olla viheliäisin, ilkein ja kurjin tyyppi, joka on koskaan pelannut NHL:ssä, myöhemmin muun muassa New York Rangersin GM:nä toiminut Ferguson kertoi Total Hockey -kirjan mukaan.

Mestarit eivät vielä noina vuosina päässeet viettämään kesällä omaa aikaa Stanley Cup -pokaalin kanssa. Fergusonin sanat kuvastavat tuon ajan Canadiens-joukkueiden itseluottamusta.

- Otimme pukuhuoneessa muutaman kuvan Stanley Cupin kanssa, ja sitten näimme pokaalin vasta seuraavana vuonna, Ferguson totesi edellä mainitussa Kevin Allenin kirjassa.

Kahteen viimeiseen mestaruuteen ehtivät osallistua NHL-uraansa aloitelleet hyökkääjä Jacques Lemaire, puolustaja Serge Savard ja maalivahti Rogie Vachon. Lemairesta ja Savardista tuli myöhemmin suuria Canadiens-legendoja. Vachon oli puolestaan Los Angeles Kingsin paidassa yksi NHL:n parhaista veräjänvartijoista 1970-luvulla.

Vuonna 1965 Montreal kukisti Stanley Cup -finaaleissa Stan Mikitan, Bobby Hullin ja Phil Espositon tähdittämän Chicago Black Hawksin voitoin 4-3. Sarjan jokainen ottelu päättyi kotijoukkueen voittoon.

Montreal sai keväällä 1966 Stanley Cup -finaaleissa vastaansa Detroit Red Wingsin. Canadiens vei tittelin voitoin 4-2. Henri Richard iski kutospelin ratkaisun jatkoajalla.

Montreal palasi mestaruuskantaan vuoden tauon jälkeen 1968. NHL:n joukkueiden määrä oli välissä tuplaantunut kuudesta kahteentoista. Laajennusseurat olivat omassa divisioonassaan, joten yksi niistä pääsi varmuudella Stanley Cup -finaaleihin.

Se joukkue oli vuonna 1968 St. Louis Blues, joka taipui Montrealille suoraan neljässä ottelussa. Finaalisarjan kamppailut olivat kuitenkin tiukkoja. Jokainen taisto päättyi yhden maalin erolla ja kaksi vasta jatkoajalla.

Samat joukkueet olivat vastakkain myös 1969. Montreal vei loppuottelusarjan nimiinsä taas suoraan 4-0. St. Louis sai neljässä finaalipelissä yhteensä vain kolme kiekkoa Vachonin taakse.

Pudotuspelien arvokkaimmalle pelaajalle annettava Conn Smythe Trophy jaettiin ensimmäisen kerran 1965, ja tuon historiallisen kunnian sai Beliveau. Savardista tuli puolestaan 1969 historian ensimmäinen puolustaja, joka palkittiin Conn Smythella.

Montreal oli mestaruusvuosinaan myös runkosarjan paras 1966, 1968 ja 1969. Kaudella 1968-69 Canadiens voitti 46 ottelua, mikä oli NHL:n uusi ennätys.

Montrealin ensimmäinen dynastia nähtiin 1950-luvun lopussa, jolloin mestaruuksia tuli ennätykselliset viisi peräkkäin. Canadiens voitti vielä 1970-luvun lopussa neljä peräkkäistä mestaruutta.

Montrealia käskytti Toe Blake, joka lopetti päävalmentajan hommat napattuaan jo kahdeksannen mestaruutensa Canadiensin penkin takana vuonna 1968. Blaken tilalle astui Claude Ruel, joka voitti Stanley Cupin heti ensimmäisellä kaudellaan.

- Meillä oli 1960-luvulla todella hyvä joukkue, mutta emme olleet selvästi muun liigan yläpuolella kuten olimme olleet 1950-luvulla. Ratkaisevaa oli se, että meillä oli kaikkein paras valmentaja (Blake), joka pystyi aina saamaan parhaan irti pelaajistaan, Beliveau kehui Hockey Hall of Famen verkkosivuilla.

Sam Pollock tuli Montrealin GM:ksi juuri kaudelle 1964-65. Pollock oli tehtävässään vuoteen 1978 asti ja voitti Stanley Cupin yhdeksän kertaa.

Canadiensin keskimmäinen dynastia on jäänyt ihmisten mielissä kahden muun varjoon. Pollockin mielestä syyttä.

- En ymmärrä, miksi kaikki ovat niin innokkaita vertailemaan 1950-luvun Montreal Canadiensia 1970-luvun lopun joukkueeseen. Siinä välissä oli joukkue, joka saattoi olla ihan yhtä hyvä, Pollock puolusteli hippiaikojen poikiaan HHoF:n verkkosivuilla.

Katso lisää