Skip to main content

Näkökulmavääntö: Ketkä saavat kunnian ensi vuonna?

NHL.com/fi:n raati pohtii, ketkä valitaan ensi vuonna Hockey Hall of Fameen

Teksti NHL.com/fi @NHL_fi

Perjantaisin NHL.com/fi:n asiantuntijat keskustelevat taalakaukaloiden ajankohtaisimmista aiheista. Tällä kertaa väännetään siitä, ketkä entiset pelaajat pitäisi valita ensi vuonna Hockey Hall of Fameen.

Hockey Hall of Fameen valittiin tänä vuonna entisistä pelaajista Martin Brodeur, Martin St. Louis, Jayna Hefford ja Aleksandr Jakushev. Myös Willie O'Ree on entinen NHL-kiekkoilija, mutta hän pääsi kunniagalleriaan rakentajien osastolle yhdessä NHL-komissaari Gary Bettmanin kanssa. NHL:n ensimmäinen tummaihoinen kiekkoilija O'Ree on peliuransa jälkeen ansiokkaasti edistänyt jääkiekon monikulttuurisuutta nuorten parissa.

 

[Tuoreimmat uutiset maailman parhaan jääkiekkosarjan tapahtumista tarjoaa @NHL_fi]

 

Mutta ketkä entisistä pelaajista saavat kunnian ensi vuonna? Varteenotettavia ehdokkaita on useita, joten päästetäänpä NHL.com/fi:n raadin jäsenet kertomaan asiasta mielipiteensä.

Marko Leppänen:
Ensi vuoden Hockey Hall of Fameen on taas tunkemassa uusia hyviä ehdokkaita. Kunniagalleriaan pääsee, kun lopettamisesta on vähintään kolme vuotta. Tyrkyllä ovat nyt ensimmäistä kertaa esimerkiksi Patrik Elias ja Hayley Wickenheiser.

Näistä kahdesta pidän Wickenheiseria jopa todennäköisempänä valintana, niin hyvä pelimies kuin Elias olikin. Nelinkertainen olympiavoittaja on naiskiekon yksi kaikkien aikojen parhaista, ellei paras. Wickenheiserin valinnassa olisi pieni Suomi-vivahdekin, sillä hän pelasi parina kautena Kirkkonummen Salamoissa.

Kauemmin tyrkyllä olleista katseet kohdistuvat kahteen teiniaikojen suosikkipelaajaani, Theo Fleuryyn ja Jeremy Roenickiin. Molemmat olivat hienoja pelimiehiä, mutta myös aikamoisia hulivilejä kaukalon ulkopuolella.

Fleury on voittanut Stanley Cupin, Roenick ei. Mielestäni molemmat pitäisi valita Hockey Hall of Fameen, mutta veikkaan, että näin ei käy. Fleuryn kohdalla saattaa painaa hänen liian värikäs elämänsä ja Roenickilla se, ettei hänellä ole mestaruutta.

Näkisin mielellään Aleksandr Mogilnyn HHOF:ssa. Hän pelasi NHL:ssä 990 ottelua, yhden enemmän kuin tänä vuonna valittu Paul Kariya. Venäläistaituri voitti Stanley Cupin New Jersey Devilsin riveissä vuonna 2000. Hänen merkitystään lisää ladun avaaminen muille idästä tulleille.

Carolina Hurricanesin nykyinen päävalmentaja Rod Brind'Amour on ollut valintakelpoinen jo vuodesta 2013. Hänen meriittinsä riittävät valintaan kevyesti. On Stanley Cup, 1 484 NHL-ottelua ja 1 184 tehopistettä. Brind'Amour on todellinen johtajatyyppi, jonka kasvot näyttävät siltä kuin hän olisi seissyt pari viikkoa sadevesirännin alla.


Petteri Ikonen:
Yhdyn Markon mielipiteeseen Wickenheiserin hyvistä mahdollisuuksista. Molempien sukupuolien tasainen huomioiminen on muutenkin päivän sana länsimaissa, mikä ei ainakaan heikennä Wickenheiserin mahdollisuuksia. Jääkiekkokin haluaa olla eturintamassa, kun naisten asemaan ja arvostukseen kiinnitetään huomiota.

Enkä todellakaan tarkoita sitä, että Wickenheiser olisi saamassa jonkun kiintiötunnustuksen. Hän on saamassa mahdollisen HHOF-valintansa täysin jääkiekkoilullisten ansioidensa mukaan. Wickenheiserin saavutukset ovat kova luokkaa miehiin vertailtaessa, ja todistipa hän kepittävänsä monta miestäkin, kun raivasi Salamoiden riveissä tiensä Suomi-sarjasta Mestikseen. Kanadan maajoukkueella mahtaa olla ikävä Wickenheiserin ikäpolven pelaajia nyt kun Yhdysvallat on pyyhkäissyt ohi arvokisamenestyksessä.

Roenick on mielenkiintoinen tapaus. Hän on historian neljänneksi tehokkain yhdysvaltalaispelaaja NHL:ssä Brett Hullin, Mike Modanon ja Phil Housleyn jälkeen. Roenick ei voittanut Stanley Cupia, mutta teki parhaimpina aikoinaan kolmella peräkkäisellä kaudella yli 100 pistettä ja kahdella yli 50 maalia. Roenickin uralle mahtui Blackhawksin kanssa hävityn Stanley Cup -finaalisarjan lisäksi myös hävitty Kanada-cupin finaali (1991) ja olympiafinaali (2002). Vuoden 1996 World Cupin Yhdysvallat voitti, mutta Roenick ei ollut joukkueessa. Muistaako joku, että miksi ei ollut?

Roenickin ja Fleuryn vertailu kääntyy menestyksen suhteen Fleuryn suuntaan. Hän tosin ei ollut aikanaan mikään paras roolimalli, ja maine seuraa miestä aina. Eurooppalaisista Mogilnyn lisäksi myös Daniel Alfredsson on mielenkiintoinen nimi. Hän jyräsi viimeistä kauttaan lukuun ottamatta koko NHL-uransa Senatorsissa. Alfredsson jäi ilman suurta menestystä seurajoukkuetasolla, mutta Ruotsin maajoukkueessa palkintokaappi täyttyi komeaan tahtiin. Seurauskollisuuden saralla miehen teot ovat todella kovat.


Jussi Lehmola:
Hayley Wickenheiser lienee selvä tapaus. Ensimmäistä kertaa ehdolla olevista NHL-pelaajista yksikään ei ole automaattinen valinta. Tampa Bay Lightningin Stanley Cup -mestarijoukkueen Vincent Lecavalier ja Brad Richards sekä Devils-legenda Patrik Elias lienevät isoimmat nimet, mutta eivät heidän CV:nsä nyt täysin vakuuttavia ole.

Lecavalierilla on tilillään maalikuninkuus ja valinta NHL:n kakkostähdistöön. Richards voitti vielä toisen Stanley Cup -mestaruuden Chicago Blackhawksissa 2015. Hän oli myös playoff-MVP Tampa Bayn juhlissa.

Eliasilla on kaksi Stanley Cupia ja valinta ykköstähdistöön. Hän, Lecavalier ja Richards kaikki loistavia pelaajia, mutta HHoF-arvoisia? Hmmm...

Ensi vuoden valinnat eivät ehkä ole niitä kaikkien aikojen hohdokkaimpia, mutta varmasti mielenkiintoisia. Nyt joillakin menneinä vuosina ilman kunniaa jääneillä on elämänsä tilaisuus. Toisaalta eihän Hall of Fameen ole pakko valita yhtään tyyppiä.

Noissa valintaperusteissa on taitojen lisäksi sellaisia kriteereitä kuin urheiluhenki (sportsmanship) ja luonne (character). Eli jos on joskus silittänyt jääkiekkomaailmaa vastakarvaan, niin saattaa joutua odottamaan loputtomiin, oli sitten ollut millainen pelaaja tahansa.

Marko ja Petteri ovat jo maininneet Fleuryn, Roenickin, Mogilnyn ja Alfredssonin. Mogilnyn nuoruuden ketjukaverit Pavel Bure ja Sergei Fedorov ovat jo Hall of Fame -miehiä. Olisikohan nyt Aleksandrin vuoro?

Nostaisin esiin myös Pierre Turgeonin ja Keith Tkachukin. Turgeonilla on eniten tehopisteitä niistä pelaajista, jotka eivät ole Hall of Famessa ja ovat lopettaneet vähintään kolme vuotta sitten. Tkachuk on samanlaisten pelaajien maalilistan ykkönen.

Nyt olisi myös 1970-luvun Neuvostoliiton legendoilla loistotilaisuus. Vladislav Tretjak, Valeri Harlamov ja tänä vuonna kunnian saanut Alexaknder Jakushev voisivat saada seuraa. Olisivatko ykkösehdokkaat Harlamovin ketjukaverit Boris Mihailov ja jo edesmennyt Vladimir Petrov?

Niin, se Roenick ja World Cup 1996. J.R.:n sopimus oli tullut päätökseen Chicagon kanssa, eikä Blackhawks halunnut maksaa pelaajan pyytämää hintaa. Phoenix Coyotes hankki Roenickin elokuun puolivälissä 1996, mutta sielläkin jouduttiin vääntämään pestistä, joka saatiin allekirjoitettua lopulta vasta 14. lokakuuta eli reilusti World Cupin jälkeen.

 

[Lisää aiheesta: Kiekkolegendat arvostavat nykynuorisoa]

 


JP Mikola:
Pohdin keskiviikon tilastojutussani sitä, millaisilla meriiteillä - tai ehkä pitäisi sanoa uranumeroilla - voi odotella valintaa Hockey Hall of Fameen. 

Pitkä ura eli nelinumeroinen määrä NHL-otteluja ja vaikuttava joukkuemenestys (nimi kaiverrettuna kannun kylkeen) ovat pitävä pohja. Ne ovat peruskiviä, joiden varaan valinta muurataan, mutta tarkoitus oli etsiä yhteisiä nimittäjiä myös maali- ja syöttöpörsseistä, torjutuista kiekoista ja palkintovitriineistä. Lisäksi on syytä mainita, että valintakomitea on aina arvostanut haamurajojen rikkomista ja kovia tilastolukemia.

Kriteerit on pidetty tiukemmalla kuin yksikään kypäränremmi.

Tällä vuosituhannella valittuja on 56, eli 3,11 per vuosi. Niin pieneen aatelisten joukkoon yltääkseen vaaditaan muutakin kuin maaleja ja meriittejä, mutta ei aivan välttämättä Stanley Cup -voittoa. Tarvitaan jokin X-tekijä.

Hayley Wickenheiserilla sellainen on. Käytännössä tämän palstan aiemmat kirjoittajat jo tekivät valinnan hänen osaltaan, eikä Wickenheiserin asemaa ole tietenkään syytä kyseenalaistaa. Toki aateloiminen vaatii toteutuakseen vielä virallisen valintaraadin hyväksynnän - eli vähintään 15 peukutusta 18-jäsenisestä valintakomiteasta. Seitsemän maailmanmestaruutta, neljä olympiakultaa, kuusi MM-hopeaa ja kolme kannun kohotusta WWHL:ssä ovat jo sellaisenaan sen kaltainen kasa arvometallia, että valinta Hockey Hall of Fameen vain 40-vuotiaana on kiistaton. Tai ainakin sen pitäisi olla. 

Kukaan Hall of Famer ei tietenkään ole yltänyt saavutuksiinsa ilman uhrauksia tai vaikeuksia, mutta Wickenheiser on ollut naiskiekon todellinen esitaistelija. Hän joutui itse kolaamaan kenttänsä, avaamaan reittinsä. Jos siirretään tuttu lasikatto-vertaus kiekkoiluun, naiset ovat joutuneet täräyttämään läpi betoninkovasta pleksilasista - eikä 2000-luvun alussa helpotusta tullut mistään joustokaukaloista tai tasa-arvopuheista.

Wickenheiser oli muurinmurtajan roolissaan 15 vuotta sitten miesten sarjoissa niin outo lintu, että meidän miesten on vaikea hahmottaa sen maailman kovuutta. Särmät olivat varmasti yhtä terävät kuin ensimmäisellä suomalaissyntyisellä NHL-pelaajalla Matti Hagmanilla aikoinaan kapeissa kaukaloissa. Valitettavasti Wickenheiseria valmentanut uudisraivaaja Hagman ei enää ole keskuudessamme kertomassa, millaisia mietteitä naispelaaja Kirkkonummella herätti - tai millaista mediahuomiota hän keräsi Kanadasta asti. 

Tähän voi toki tarjota myös vielä sen takauman, että harva muistaa Wickenheiserin pelanneen miesten pelejä myös Ruotsissa Hockey Tvåanin tasolla kaudella 2008-09. Tässä maailmanajassa tilanne alkaa jo olla toinen - vaikka naispuolisia kenttäpelaajia nähdään yhä miesten sarjoissa todella harvoin. Veskarit ja poikien kanssa harjoittelevat naiskiekkoilijat ovat toki oma lukunsa.

Tasa-arvoa on tietenkin muutakin laatua kuin naisten ja miesten välistä. 

Niin kuin tiedetään, Hall of Fame on hyvin kanadalaispainotteinen. Venäläisiä on aateloitu seitsemän (heistä Valeri Harlamov valittiin postuumisti neuvostoliittolaisena), ruotsalaisia neljä, suomalaisia kaksi (Jari Kurri ja Teemu Selänne) ja tshekkejä vain yksi eli Dominik Hasek - sekä Tshekkoslovakiassa syntynyt Stan Mikita kanadalaisena.  

Nyt voisi olla hyvä paikka tasapainottaa kansalaisuuskiintiötä nostamalla estradille kanadalaisen taustan sijaan kansainvälistä väriä. 

Hyviä ehdokkaita on useita: Daniel Alfredsson, Aleksandr Mogilny, 1 372 ottelun ja neljän olympiaturnauksen Teppo Numminen tai toinen tshekki, 42-vuotias Patrik Elias. Siitä tuskin on haittaa, että Devils-ikonilla on yli 1 200 runkosarjaottelun lisäksi ansiolistallaan kaksi Stanley Cup -voittoa - ja lipaston laatikossaan myös Yhdysvaltojen passi.

Jos Elias ja Wickenheiser aateloidaan, tilaa on vielä kahdelle pohjoisamerikkalaiselle, esimerkiksi persoonalliselle jenkille Jeremy Roenickille ja vähintään yhtä värikkään elämän eläneelle kanadalaiselle Theoren Fleurylle.

Katso lisää

NHL käyttää evästeitä, majakoita ja muita vastaavia verkkopalvelimia tietojen keräämiseen. Vierailemalla NHL:n sivustoilla tai käyttämällä muita verkkopalveluja hyväksyt niiden käytön. Lue lisää niiden käytöstä ja yksityissyyssuojasta täältä: Privacy Policy, Terms of Service sekä Cookie Policy.