Skip to main content

Dupuis sai luistella vielä viimeisen kerran

Teksti Amalie Benjamin / NHL.com

SAN JOSE -- Pascal Dupuis tiesi jo ennen Stanley Cupin finaalien alkua, ettei tämä mahdollinen Cup-voitto olisi samanlainen kuin hänen edellisensä oli ollut silloin vuonna 2009.

Tällä kertaa hän toimisi katsojana, ei pelaajana. Tämän finaalisarjan hän saisi kokea epämukavasti puvussa ja kravatissa, ei jääkiekkokamat päällä. Hän sai jäädä syrjään toistuvien veritulppien takia. Pakotettuna eläkkeelle, jota hän ei ollut ihan vielä valmis hyväksymään. Tai ainakaan hän ei ollut sitä hyväksynyt, kun hän toistuvasti jätti oman terveytensä huomioimatta. Palaten kaukaloon, vaikka hän tiesi, ettei hänen olisi pitänyt. Pitkittäen pelaamista niin pitkään kuin hän suinkin pystyi, kunnes totuus ja hänen terveydentilansa tekivät siitä lopun.

Sunnuntaina kuudennen finaaliottelun lähestyessä loppuaan hän riisui puvun ja kravatin ja puki ylleen Pittsburgh Penguinsin peliasun viimeisen kerran. Viimeistä luistelua varten. Viimeinen mahdollisuus päästä jäälle ja luistella pieni ympyrä hopean kimaltava Stanley Cup käsivarsille nostettuna.

Tämä oli Pascal Dupuisn NHL-uran viimeinen hetki.

Kapteeni Sidney Crosby teki ensin luistelukierroksensa Stanley Cupin kanssa, suuteli sitä ja esitteli sen SAP Centerin katsojille ja paikalle tulleille uskollisille Penguinsin kannattajille, jotka näin saivat nähdä joukkueensa voittavan NHL:n mestaruuden livenä. Crosby antoi palkinnon ensimmäiseksi nilkkansa itäisen konferenssin finaaleissa murtaneelle Trevor Daleylle. Daley ei enää pystynyt pelaamaan finaalisarjassa San Jose Sharksia vastaan.

Ja Daley antoi sen seuraavaksi Dupuislle, joka ei ollut pelannut enää jäätyään syrjään 6. joulukuuta.

Vanhaan pelipaitaansa numero yhdeksän pukeutunut Dupuis nosti Stanley Cupin käsivarsilleen. Tämä oli hänen viimeinen tekonsa jääkiekkoilijana. Yleisön suosionosoitukset kuuluivat hyvin kaukaloon asti.

- Se oli mahtava tunne, sanoi Dupuis. - Tietenkin tiesin jäälle tullessani, että tämä oli periaatteessa viimeinen kerta, kun puen tämän peliasun päälleni. Jäälle pääsy ja Stanley Cupin voitto oli hieno hetki.

- Se oli mahtavaa. Kiersin ympäri ja katsoin omistajaa, seuran henkilökuntaa ja kiitin heitä kaikkia luistellessani ohitse. Tiesin vaimoni ja lasteni olevan myös paikalla, joten nostin pokaalin ylös vielä yhden kerran heille.

Mutta tähän hetkeen pääsy ei ollut helppoa. Se oli kaukana siitä. Joukkukavereitten katsominen sivusta oli kuin kidutusta Dupuislle. Hänet oli pakotettu pysymään poissa kaukalosta ja katsomaan, miten muut kamppailivat jäällä tehden samaa, mitä hän oli aina tehnyt. Tämä ei ollut miten Dupuis itse olisi halunnut peliuransa lopettaa.

Mutta hän ei valittanut eikä masentunut. Se ei kuulu hänen tyyliinsä.

- En ollenkaan, hän sanoi. - Tämä oli minulle kovaa henkilökohtaisesti, mutta masentunut? En ollenkaan. Sain nähdä, miten hyvin joukkue pelasi, voittavaa jääkiekkoa. Ja vain sillä on merkitystä minulle. Sillä, että nämä kaverit voittavat. Tietenkin tiesin, etten pystyisi itse pelaamaan.

Hän olisi halunnut olla kaukalossa joukkuekavereittensa kanssa. Hän olisi halunnut pelata. Hän ei pystynyt.

- Tämä on todella kovaa, sanoi Dupuis. - En voi verrata tätä vuoden 2009 mestaruuteen, koska silloin olin jäällä, kamppailemassa mestaruudesta. Sen voittaminen on kaikkein hankalinta. Se on kaikkein vaikein palkinto voittaa. Sivuun joutuminen ja tästä kaikesta osattomaksi jääminen oli tosi kovaa, mutta ei mitään sihen verrattuna, kuinka kovaa se oli näille kavereille, jotka mestaruuden voit

Tämä ei ollut sitä, mitä hän oli kuvitellut. Ehkä Stanley Cupin nostaminen kauden päätteeksi oli. Mutta kaikki muu ei ollut. Veritulpat eivät olleet, pakosta eläkkeelle joutuminen ei ollut.

- Sitä ei voi koskaan suunnitella etukäteen, sanoi Dupuis. - Sitä ei voi suunnitella etukäteen. Mutta olen tässä juuri nyt ja aion nauttia siitä.

Kun Dupuis oli tehnyt kunniakierroksensa jäällä, hän antoi Stanley Cupin Marc-Andre Fleurylle, joka otti sen vastaan hymyillen. Dupuis oli tehnyt tehtävänsä. Nyt oli aika lähteä perheen luokse, kohti jääkiekon jälkeistä elämää. Nyt oli aika miettiä, mitä tarkalleen tulee seuraavaksi.

Myöntäen sen katkeransuloisen luonteen, Dupuis oli tehnyt yhden toivomuksen ennen finaalisarjaa. Hän oli miettinyt uraansa ennen tätä hetkeä ja tulevaisuutta, jota hän ei ihan vielä ymmärtänyt tai käsittänyt. Hän oli katsonut suurennettua julistetta Stanley Cupista ja ilmaissut toivomuksensa, että hänen nimensä kaiverrettaisiin vielä kerran palkinnon kylkeen.

Hänellä oli sama toivomus mestaruuden varmistuttua, kun hän oli katsonut joukkuekavereittensa voittaneen sen, kun unelma oli toteutettu.

- Pitäisin siitä todella kovasti, hän sanoi lähtiessään etsimään perhettään. - Se olisi tosi hienoa. Todella toivon saavani nimeni sinne.

Katso lisää