Welcome |Tili|Kirjaudu ulos 
UUTTA! KIRJAUDU SISÄÄN SOME-PROFIILILLASI
TAI
 
Risto Pakarinen

Flying Finn, numero 24

lauantai, 11.03.2012 / 3:53 ip. / NHL.com/fi - Risto Pakarinen

Kirjoittaja Risto Pakarinen - NHL.comin kirjeenvaihtaja

Heikki Riihiranta ja Veli-Pekka Ketola lähtivät NHL-ammattilaisiksi hyvin menneiden kotikisojen jälkeen 1974, ja seuraavalla kaudella oli seuraavan suomalaisaallon vuoro. Lauri Mononen ja Pekka Rautakallio lähtivät kuitenkin NHL:n sijasta WHA:han, Phoenix Roadrunnersiin ja myöhemmin samana kesänä sopimuksen tehnyt Juhani Tamminen saman liigan Clevelandiin. (Tamminen siirtyi seuraavaksi kaudeksi myös Phoenixiin).

No, Mononen ja Rautakallio lähtivät seikkailuun ilman takeita oikeastaan mistään.

– Meillä ei ollut sopimusta Phoenixiin, ei edes tarjousta, oli vain mahdollisuus lähteä koeleirille. Minä halusin pelata parhaiden kanssa ja olla paras, ja olisin varmaankin lähtenyt vaikka ilman palkkaa, Mononen muisteli muutama vuosi sitten Hockey-lehdessä.

– Oli ihan pakko lähteä kokeilemaan, että mihin Lauri Monosesta oikein on. Oli mentävä, että ei tarvitsisi katua vanhempana.

Harjoitusleiri vedettiin vanhaan tyyliin, eli pelaajat luistelivat, luistelivat ja luistelivat.

– Valmentaja Stanley Huckle oli ristiriitainen persoona, mutta joukkueen keskuudessa arvostettu. No, luistelukunto tulee luistelemalla, ja siellä sitä luistelukuntoa tuli oikein reippaasti.

– Harjoituksissa luisteltiin puoli tuntia yhteen suuntaan ja puoli tuntia toiseen suuntaan. Ja juostiin b-pisteeltä toiselle. En ole ikinä luistellut yhtä paljon, enkä ole ikinä oksentanut yhtä paljon kuin Roadrunnersin harjoitusleirillä.

Mononen ja Rautakallio nappasivat paikan WHA-joukkueen kokoonpanosta. Mononen, joka oli jäänyt sivuun vuoden 1974 kotikisoista Jääkiekkoliiton hänelle keväällä 1973 langettaman vuoden pelikiellon vuoksi. Monosen nilkka murtui 1973 kisoissa ja kotimatkalle Suomeen lähtenyt Mononen oli joutunut miliisien kanssa vaikeuksiin.

Niinpä ensimmäinen ottelu WHA:n parasta joukkuetta, Winnipeg Jetsiä vastaan, oli erityisen tärkeä Monoselle.

– Makasin pukukopissa ja ajattelin, että pitää päästä näyttämään [Veli-Pekka] Ketolalle, [Heikki] Riihirannalle, [Anders] Hedbergille ja [Ulf] Nilssonille. Tunsin, että edessä oli Se Hetki. Sanoin ”Rockylle” ennen peliä, että nyt on meidän näytön paikkamme, nyt kaikki auki. Minulla oli hirvittävä lataus.

– Esittäydyin yleisölle tekemällä kolme maalia. Ensimmäisessä erässä. Siellä ei ymmärretty, että vanhanaikaisellakin voi tehdä maalin. Minut valittiin ottelun ykköstähdeksi, ja annettiin palkinnoksi cowboyhattu ja -saappaat palkinnoksi. Seuraavissa otteluissa katsomossa oli isoja lakanoita, joissa luki ”#24, Flying Finn”, Mononen muisteli.

Kaiken kaikkiaan Mononen teki ensimmäisellä kaudellaan 75 ottelussa 15+21=36 tehopistettä. Seuraavalla kaudella hän ylitti 20 maalin rajapyykin, ja teki 21+29=50 pistettä.

– Minä pelasin sillä omalla tyylilläni, eurooppalaista taitokiekkoa. Valmentaja sanoi, että minun pitäisi pitää omaa laitaa tiukemmin ja hinkata siellä hihaa laitaa vastaan. Avauksetkin olivat ihan tuntematon käsite. Puolustaja löi kiekon suoraan ränniin. Se oli avaus.

– Ymmärsin hyvin nopeasti, että se ei ollut minun peliäni. Minun mielestäni koko WHA oli ihan ylimainostettua touhua, eikä pelaajilla ollut taitoa juuri lainkaan. Minun piti siellä opettaa omille pelikavereille, kuinka harhautetaan.

Kesällä 1977 Mononen palasi Suomeen. Cowboyhattu päässään.

KONFERENSSIPUOLIVÄLIERÄT
 
  Red Wings johtaa sarjaa 1-0
 
Canadiens johtaa sarjaa 2-0
 
Tasan 1-1
 
Rangers johtaa sarjaa 1-0
 
Avalanche johtaa sarjaa 2-0
 
Blues johtaa sarjaa 2-0
 
Ducks johtaa sarjaa 2-0
 
Sharks johtaa sarjaa 1-0